PORTFOLIO ESITYDRAMATURGIA

Tässä portfoliossa esittelen teoksia, joissa roolini on keskittynyt erityisesti esitysdramaturgiaan. Useimmissa teoksissa olen myös ohjannut ja kirjoittanut, mutta fokus on kuitenkin ollut esityksellisen materiaalin järjestämisessä. Suurin osa teoksista on näyttämöteoksia, mutta valitsin mukaan uudempia töitä, joissa olen päässyt toteuttamaan jonkinlaisen dramaturgi-mahdollistaja-kuraattori -taiteilijan työtä. Kaikissa esittelemissäni teoksissa olen jollain tavalla astunut kohti uutta, joko uudenlaista ajattelua, uudenlaista työroolia tai uudenlaisia keinoja. Kaikissa esittelemissäni prosesseissa on ollut jonkinlaisia haasteita, mutta olen kokenut onnistuneeni ainakin jollain osa-alueella. Esittelemiäni töitä yhdistää siis riskinotto ja onnistuminen. 

2018 Tähkäpää / Rapunzel

Kansansatuun pohjautuva interaktiivinen ja kaksikielinen (suomi-ruotsi) esitys nuorille (10-16v.). Tähkäpään rakentaminen oli todellista käsityötä. Koeyleisöjä oli alusta lähtien ja yhdessä työryhmän kanssa asetimme koko ajan siihen asti tehdyn työn kyseenalaiseksi. Koe-esitysten keskiössä oli yleisösuhde ja tematiikan käsittely yleisön kanssa. Valmis Tähkäpää-esitys on eräänlainen peli, jossa yleisö alkaa esiintyjien valmentajiksi. Yleisö pohtii, mitä sadussa tapahtuisi, jos se tapahtuisi tänään ja miten hahmojen tulisi toimia, yleisön ehdotusten pohjalta tehdään kokeiluja. Yhdessä pohditaan myös, olisiko tämäntyyppinen satu realistinen ja mikä sadun opetus olisi tänä päivänä. Yleisön vastaanotto on ollut innostunutta - monelle nuorelle tämä esitys on ollut jotakin, mitä hän ei koskaan aiemmin ole kokenut. Ensi-ilta oli Kulttuurikeskus Lilla Villanissa 28.3.2018.

 

Irina Pulkka, Willehard Korander, Marjaana Kuusniemi, Johanna af Schultén.

Irina Pulkka, Willehard Korander, Marjaana Kuusniemi, Johanna af Schultén.

 

2017 Elojuhla - juhla niille, jotka ovat valmiita ottamaan seuraavan askeleen

Yhteisen juhlan muotoon tehty soolokokonaisuus, jonka teemana oli irti päästäminen ja luopuminen. Konsepti ja Dramaturgia. Tuotanto: Reunaryhmä, Mamia Company, Versus Circus ja Kartanon kulttuurikollektiivi. 

Elojuhlan lähtönä oli nykyajan kohtuuton menestymisen ja onnistumisen korostaminen. Jos vain yrität, niin saat -eetos, pitää sisällään ajatuksen, että jokainen unelma ja toive on mahdollista saavuttaa kovalla työllä. Tämähän ei pidä paikkaansa. Hyvin monet unelmat eivät toteudu ja hyvin usein näihin toteutumattomiin unelmiin jäädään roikkumaan. Niiden epäonninen varjo häilyy myös kaikkien onnistumisten yllä. Elojuhlan teemana oli päästää irti unelmista, joista on jo aika päästää, hyväksyä se, että tätä yhtä en voi saada. 

Esityskokonaisuuden tuotannossa oli todella monenlaisia haasteita ja alkuperäinen idea fiktiivisestä kehyskertomuksesta jouduttiin täysin hylkäämään. Tämä (teemaan sopiva) talousongelma soittautui onnenpotkuksi, päästimme irti alkuperäisideasta. Elojuhla -teema toi yleisön jäsenet aivan eri tavalla yhteisen teeman äärelle, kuin suunnitellut fiktiivisen esityksen suhteen olisi ollut. Passiivisen seuraamisen sijaan yleisön osa oli aktiivinen osallistuminen. Keskelle teosta luotiin myös rituaali, jossa oli mahdollista päästää irti omista taakoistaan ja antaa niiden leijua kasvimaalle kasvamaan jotain uutta hyvää. Palaute oli yksinomaan positiivista ja yleisö todella muodosti yhteisön, joka toisiaan tukien päästi irti jo ohi menneistä unemista. Olen harvoin kokenut esityskonseptissa tällaista tunnelatausta, samanaikaista syvää melankoliaa ja toiveikkuutta. 

IMG_20170831_205329.jpg

 

2016 Vallankumous.

Kokemuksellinen installaatio. Konsepti ja työryhmän vetäjä. Tuotanto: Annantalo ja Reunaryhmä (sekä työryhmä).

Vallankumous!_3230034-2_Kuva MAuri Tahvonen.jpg

Tämän työn valitsin, koska tämä oli minulle merkittävä uusi aluevaltaus. Halusin tehdä installaation, joka on vuorovaikutteinen, tilan, joka on esityksellinen sinänsä. Kutsuin työryhmään kaksi lavastajaa, valosuunnittelijan ja näyttelijän. Lavastajien kautta työryhmään tuli vielä kolmas lavastaja sekä pukusuunnittelija, joka virkkasi ja ompeli yksityiskohtia sekä teki esityksellisen osion puvut. Lisäksi saimme työryhmään kaksi harjoittelijaa. 

Installaation sisään tehtiin myös esityksellinen osio, mutta se toimi enemmänkin introna tilalle, joka oli pääosassa. Lähtökohtana oli ajatus vallasta ja kontrollista, lapsen ja aikuisen suhteesta. Haastattelimme aiheesta lapsia ja nuoria. Mielivallan ja turvaa tuovan vallan raja on hiuksenhieno. 

Tilallisena ajatuksena oli valtaaminen, koska lähes jokainen haastattelemamme alle 7-vuotias totesi, että valtaajilla on valtaa. Valtaaminen toteutui konkreettisesti niin, että installaatioon mentiin ikään kuin ihmisen sisään. Vallattiin ihminen. Installaatiosta pyrittiin tekemään sellainen, että siellä voi vapaasti kokea ja tehdä mitä vaan, että se kestää sekä hellyyden että agression osoitukset.

Tila oli menestys. Sen koki yli 20000 kävijää ja se sai valtavasti kehuja. Tila oli suunnattu kaikenikäisille, mutta jo alunalkaen oli tarkoituksena, että se koettaisiin nimenomaan yhdessä jonkun "auktoriteetin" kanssa; isän tai äidin, opettajan tai ryhmänvetäjän - koska tarkoituksena oli herättää keskustelua siitä, mistä lapsi/nuori kiinnostuu ja mitä taas auktoriteettiasemassa oleva pitää sopivana. Tämä ei aivan toteutunut, mikä oli harmillista, sillä tila provosoi myös ylilyönteihin. Kaikki minkä sai irti, todellakin revittiin irti. Karkkipaperialtaan sisältö levittäytyi kokijoiden hiuksissa ja vaatteissa ympäri taloa, näin installaatio todellakin valtasi Annantalon. Työryhmä ja Annantalo joutuivat pohtimaan, mikä tilassa on oikeasti sallittua ja onko jotain, mikä pitäisi kieltää. Lopulta päädyttiin siihen, että mitään ei kielletä (tietenkään muita kävijöitä ei saa satuttaa, mutta se oli valvojien vastuulla). 

Työryhmä: Anne Karttunen, Heini Maaranen, Ina Niemelä, Julia Lappalainen, Möhkö Uusitalo, Kimmo Sirén, Petra Hakkarainen, Veera Vienola.

 

2015 Tarinateltta.

Tarinankerrontaesitys teltassa 1-3 katsojalle kerrallaan. Konsepti ja työryhmän vetäjä. Tuotanto: Reunaryhmä. Esiintyjät: Irina Pulkka ja Maria Autio.

Tämän työn valitsin, koska tässäkin korostui idean synnyttäjän ja mahdollistajan rooli. Olin työryhmässä tittelilla ohjaaja, mutta koska miniesitykset olivat improvisoituja, en ohjannut esityksiä, ohjasin enemmänkin tilannetta ja rakennetta. Siis toimin dramaturgina.

Esitystapahtuman keskiössä oli oikeastaan kohtaaminen. Itse olin ensikohtaajana, me Katsoja-kokijan kanssa valitsimme kolme klassikkosadun elementtiä - kaksi henkilöä, tapahtumapaikka ja yksi tapahtuma (esimerkiksi noita, erakko, lintu / meri, linna / jäätyminen, taputus). Tämän jälkeen kokija pääsi telttaan kohtaamaan varsinaiset esiintyjät. Tarina synnytettiin yhdessä katsoja-kokijan kanssa. 

Esityksellä ei ollut ikärajaa, mutta koska se tapahtui pienessä teltassa, valikoitui katsojiksi enimmäkseen 2-15 -vuotiaita. Myös muutama aikuinen uskaltautui telttaan, usein lastensa kanssa. Pari poikkeusta tehtiin ja vanhukset saivat tarinansa teltan ulkopuolella, koska polvet eivät mahdollistaneet teltassa vierailua. Teltta tuotiin puistoihin ja tapahtumiin ja yleisö valikoitui sattumanvaraisesti, paitsi Porin lainsuojattomat -festivaaleilla, joissa osa katsojista oli tullut paikanpäälle vartavasten. 

Esitys oli hyvin pienimuotoinen ja minimalistinen ja ehkä juuri sen takia, kohtaamisista muodostui tärkeitä ja merkittäviä. Katsojat kokivat selvästi osallisuutta ja saivat kuulluksi tulemisen kokemuksen sen kautta, että osallistuivat tarinan luomiseen. 

Klikkaa tästä Satakunnan kansan juttuun esityksestä

2015 Hanna Ryti ja työryhmä: TYRMÄ

Ohjaus ja dramaturgia

Tämän esityksen valitsin Portfolioon, koska tässä esityksessä mielestäni onnistuin dramaturgina hyvin. Onnistuin yhdistämään filosofisen lähestymistavan, tutkimuksellisen tiedon ja kokemuksellisen materiaalin kokonaisuudeksi, joka oli aiheensa näköinen esitys. Esitystä varten luin monenlaista kirjallisuutta, tutustuin vankilajärjestelmään sekä haastatteluiden ja tutkimusten kautta että käymällä vankiloissa. Yksi työryhmän jäsen myös työskenteli vankilassa draamapedagogina harjoitusaikana. Uskaltauduin myös ottamaan riskejä, kokeilemaan keinoja, jotka eivät olleet minulle niitä tutuimpia. Esityksen sisällä oli mm. erillinen improvisatorinen esityskokonaisuutensa, kun jokaisessa esityksessä vieraili tanssija tekemässä improvisoitua koreografiaa sääntöjen mukaan. Koko näyttämön takaosa oli rajattu verkolla ja sen takana liikkui tanssija. Hänelle oli annettu säännöiksi mm. "kun loisteputket sammuvat ei saa liikkua". "Saa istua, kävellä, maata ja tuijottaa, saa katuilla ja hengittää." "Saa tuijottaa yleisöä" jne...

Tyrmä-esitys käsitteli häpeää, arvottomuuden tunnetta, normeja ja valtarakenteita, jotka ovat läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, mutta erityisesti vankilan muurien sisäpuolella. Myös katseen ja ennakkoluulojen kohteena oleminen nousivat esityksessä tärkeiksi teemoiksi; esitys rinnasti vankilamaailman roolit teatteri-instituutioiden hierarkioihin. Vankilaa käsiteltiin instituutiona, yhteiskunnan kuvana, filosofisena rakenteena ja ihmisen sisäisenä rakenteena. 

Esitys oli onnistunut nykyteatteriesitys. Se oli henkilökohtainen ja koskettava, mutta myös etäännyttävä ja hauska.  Katsojat kuvasivat esitystä mm. näin: "Menkää katsomaan tämä! Intensiivinen, ihon alle iskevä ja hervoton juttu. Yleisö ei pääse helpolla, mutta ajankulu katoaa. Upeaa duunia työryhmä!", "ISO kiitos! Tykkäsin! Nauroin! Itkin! Oivalsin! Suosittelen!", "Vaikuttava esitys, paikoin suurestikin riipaiseva, onneksi kohtelee katsojaa myös lempeästi." 

Työryhmä: Tuija Minkkinen, Kalle Pulkkinen, Riikka Karjalainen, Emilia Sinisalo

Tuotanto: Teatterikorkeakoulu, esitys myös Riihimäen teatterissa

 

2014 PUNAINEN UNI

Dramaturgia, teksti ja ohjaus

Tämän esityksen valitsin portfoliooni, koska lähtökohta tekemiselle oli täysin toinen, kuin mihin lopulta päädyttiin. Työryhmä vaihtui lähes kokonaan, myös esitystila ja tematiikka muuttuivat. Matka oli kiinnostava, koska se oli hyvin orgaaninen ja esitys muotoutui pikkuhiljaa kohti sitä, mikä siitä tuli, kuin itsestään. Ehkä voisi puhua alitajunnan dramaturgista. Miten asiat muuntuvat toiseksi kuin itsestään ja kun ne tulevat paperille tajuaakin ajatelleensa niitä jo pitkään. 

Nykyteatteri-nykysirkusesitys pohti naiseutta ja syntyi kysymyksille; minkälaisia tarinoita pidämme uskottavina? Minkälaiset tarinat ohitamme yhdentekevinä, epätosina? Minkälaista itsesensuuria yhteiskuntamme kanonisoidut tarinat tuottavat? Miksi ihmistä kuvattaessa aina kerrotaan urossimpanssista, siitä kuinka ihminen on agressiivinen laumaeläin kuten simpanssikin. Miksi ei kerrota bonoboiden matriarkaalisesta kulttuurista? Miksi hirveät synnytyskokemukset voi jakaa vain nimettömänä netissä ja miksi pimppi on oletusarvoisesti pornografiaa, mutta pippeli komediaa. 

Etsimme vastapainoksi tarinoita, joita haluamme kuulla. Tarinoita, jotka pitää vapauttaa ja tarinoita, jotka pitää synnyttää.

Esitys käytti keinoinaan ilma-akrobatiaa matalassa tilassa, nykytanssia, teatteria ja videota. Keinot syntyivät orgaanisesti tematiikan kautta. Pohdin työryhmän kanssa, miten herättää kysymyksiä visuaalisesti ja miten käyttää ilma-akrobatian kliseitä hyväksi ja toisaalta etsiä uudenlaisia käyttötarkoituksia ilma-akrobatiavälineille. Haasteena oli etsiä sirkusilmaisuun tottuneille teatterillisia ilmaisun välineitä. Onnistuin hyvin. Esitys oli riemukas ja aiheensa näköinen harkittu kokonaisuus. Tuotanto: Versus Circus ja Reunaryhmä Höyhentämön näyttämöllä.

Työryhmä: Veera Koskivaara, Mia Lindholm, Mia Silvennoinen, Aino Ojanen

Tuotanto: Versus Circus, Reunaryhmä ja Höyhentämö.

 

 

2013 Hanna Ryti ja työryhmä: VIERESSÄ

Ohjaus ja dramaturgia

Tämän teoksen valitsin osaksi portfoliota, koska tämä oli ensimmäinen teokseni, jossa uskaltauduin olemaan muiden tekijöiden sekä luetun ja työpajoissa tuotetun materiaalin kanssa hyvin rauhassa. En pakottanut mitään. En tehnyt ehdottomia suunnitelmia. Esityksen pohjana tapasimme vanhuksia ja nuoria työpajoissa ja pohdimme yksinäisyyttä sekä harjoitteissa että keskustellen. Ehkä nämä tapaamiset tekivät selväksi, ettei mitään ehdottomia totuuksia ole tai mitään tiettyä estetiikkaa, joka olisi pakko tavoittaa. Esitys syntyi intuitiivisesti kuunnellen, riskejä ottaen. 

Vieressä toteutettiin Valtimonteatterin ja Reunaryhmän yhteistyönä. Se oli nykyteatteriesitys, joka pohti, mitä yksinäisyys on, miten yksinäiseksi tullaan ja mitä merkityksiä yhteiskunta yksinäisyydelle antaa. Se pohti, voiko yksinäisyyden lukea kehosta tai näkyykö se arjen liikkeissä? Minkälainen on yksinäisyyden ele, duetto tai dialogi? Esitys oli yksinäisyyden fyysinen laboratorio. Se pyrki tekemään yksinäisyyden kokemuksen näkyväksi ja kysyi, voisiko yksinäisyyteen suhtautua toisin. Onko mahdollista ajatella, että yksinäisyys on elämään kuuluva tilanne, josta on mahdollista siirtyä tai ainakin piipahtaa toisissa tilanteissa?

Näyttämöllä nähtiin huikeat Minna Kivelä ja Johanna Peltonen ja arjen esineistä rakennetuilla soittimilla musisoiva Amanda Kauranne.

Tyylilajillisesti esitys liikkui komiikan ja tragiikan rajalla, hyvän ja huonon risteyksessä. Esitys taisteli yksiulotteista, siloiteltua ja asetelmallista ihmiskuvaa vastaan. Se oli samanaikaisesti kipeä, hulvaton ja tärähtänyt. Se pyrki näyttämään hämmennyksen, jota työryhmä koki yksinäisyyden äärellä. 

Esteettisesti esitys oli laatikkoihin nojaava, laatikkoihin mahtuva, pieni, mutta harkittu esitys. 

Koreografia: Nina Mamia, valot: Eero Erkamo

 

 

2013 PIM PAM PALLOMAAKAILUSEIK

Ohjaus ja teksti yhdessä Johanna Peltosen kanssa.

Tämä on minulle tärkeä teos, koska tämän ääressä ymmärsin valtavan hallinan tarpeeni. Halusin hallita elämääni, lastani, teoksiani ja niissä esiintyviä näyttelijöitä. Teos käsittelee aikuisen ja lapsen välejä, juuri hallinnan näkökulmasta. Käsittelin omaa tosikkouttani nonsense-esityksen kautta. 

Pim Pam Pallomaakailuseik oli 3-6-vuotiaille suunnattu nykyteatteriesitys. Se oli kielen rakenteilla ja lapsen maailman mittakaavoilla leikittelevä esitys, joka yhdisteli nonsensepuhetta, sanatonta komiikkaa ja nukketeatteria.

Esityksen kehystarina kertoo kahdesta avaruusoliosta Pimistä ja Pamista, jotka tekevät tutkimusretken maapallolle ja palaavat sitten takaisin. Itse esitys koostui kuitenkin enemmänkin tapahtumista, yksittäisistä fragmenteista. Avaruusoliot tutustuivat ihmislapsille arkisiin, mutta olioille täysin vieraisiin asioihin kuten pukemiseen ja nukkumaan menoon. Avaruusoliot edustivat lasta. Nukkehahmona nähtiin jättimäinen lehtiönmuotoinen ihminen, joka edusti aikuista ja pyrki kontrolloimaan avaruusolioita.

Esitys sai  alkunsa halusta käsitellä kulttuurimme suhdetta virheisiin. Kuinka virheisiin suhtaudutaan ja mitä kulttuuri, jossa pyritään hallitsemaan kaikkea, tarkoittaa laajemmin yhteiskunnassa. Koulu- ja koulutusmaailmasta pyritään esimerkiksi kehittämään suora putki, jossa edetään määrätietoisesti pienestä lapsesta asti. Minkälaista ihmiskuvaa virheettömyyteen pyrkivä yhteiskunta synnyttää?  Teema tarkentui aikuisen tarpeeseen hallita lasta. Tiettyyn ilottomuuteen. Erityisesti omaan tarpeeseeni hallita kaikkea lapsen maailmassa. Saako laulaa, kun puetaan? Saako ruokapöydässä vitsailla vaan pitääkö vaan keskittyä hiljaa syömiseen? Saako nukkumaan mennessä hyräillä, entä leikkiä? Esitys korostaa oikeutta ennakkoluulottomuuteen, hassutteluun ja virheiden tekemiseen. Jokaisella pitää olla oikeus tarkastella maailmaa uutena ja ihmeellisenä. Intoa ja vilpittömyyttä ei pidä lannistaa.

Esityksen ilmitason lisäksi temaa käsiteltiin esityksessä kielellisesti. Kieli on monikerroksinen vallan rakenne, joka osoittaa, kuka hallitsee. Sanat viittaavat itseään suurempiin ja laajempiin kokonaisuuksiin, jopa kokonaisiin maailmanselityksiin. Aikuinen hallitsee lasta käyttämänsä kielen avulla ja vihkii näin lapsen omaan maailmankuvaansa kielen kautta. Esityksessä tavujen sekoittaminen, anagrammit, nonsensepuhe ja absurdi ilmaisu rikkoivat vallan rakenteita.

Myös esityksen estettinen maailma korosti virheitä. Avaruusolioilla oli saumat ulospäin ja päällä vaate, josta ei oikein tiedä, mikä se on. Lisäksi lavastuselementin kirjaimet viittasivat kielen rakenteiden rikkomiseen ja fragmentaarisuuteen. 

Pim pam pallomaakailuseik valittiin vuoden 2013 ITU –esitykseksi ja se sai ensi-iltansa Hurraa! –festivaaleilla. Helsingin Sanomien kriitikkö Maria Säkö kehui esitystä mm. näin: ”Harvoin näkee esitystä, johon on rakennettu sisään näin taitavasti yhteistyö hyvin nuoren lapsiyleisön kanssa”.

Lavalla: Karo Lauronen ja Johanna Peltonen

Visualisti: Sanna Pietilä.

Koreografinen apu: Hanna Korhonen

 

 

 

2010 30+ SISARTA

Dramaturgia ja ohjaus. ReunaRyhmä, Malmitalo.

Valitsin tämän esityksen, koska se vahvisti omaa näkemystäni siitä, minkälaista näyttämötaidetta haluan tehdä ja mikä minusta on näyttämöllä kiinnostavaa.

30+ sisarta oli visuaalisesti todella onnistunut, suurelta osin Eero Erkamon ja Malmitalon suunnittelijoiden kanssa tehdyn hedelmällisen yhteistyön takia. Myös Sanna Pietilän puvustus oli tärkeässä osassa. Esitys oli minulle tekohetkellä myös sisällöllisesti erittäin tärkeä, ja koin (ja koen yhä), että se oli sitä myös laajemmin, yhteiskunnan kuvana.

30+ sisarta pohjasi Anton Tšehovin näytelmään Kolme sisarta. Halusin tehdä esityksen (nyky)ihmisen tavasta elää huomisessa, ”sit ku”. Näytelmä Kolme sisarta kertoo tästä oivallisesti. Ensimmäinen sysäys esityksen tyylilajiin oli se ristiriita, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi ja minua se itkettää. Lähdin etsimään näytelmän komiikkaa ja esityksen keskiöön nousi itsensä vakavasti ottava ihminen. Tšehov näki kärsivän ihmisen koomisuuden. Ihminen on kuin klovni, joka on hauskimmillaan yliyrittäessään ja epäonnistuessaan.

Teimme esityksen oman ryhmäni ReunaRyhmän kanssa. Kolme sisarta toimi ponnahduslautana teokselle. Esitys rönsyili Tšehovin raamien ulkopuolelle. Se pohti päämäärien, unelmien ja todellisuuden suhdetta. Mitä ihminen todella haluaa ja mitä hän on oppinut haluamaan? Voiko todellisia ja opittuja tarpeita erottaa toisistaan? Miksi ihminen ei elä tässä ja nyt vaan koko ajan ”sitten kun”?

Esityksessä yhdistyivät mykkäfilmien estetiikka, slapstik-tyylinen huumori, klovneria ja sirkus. Näyttelijäntyö esityksessä oli enemmänkin fyysistä kuin tekstivetoista, vaikka esityksessä oli tekstiäkin. Koin myös onnistuneeni sanottavani näyttämöllistämisessä.

Lavalla: Mari Pöllänen, Linda Stén, Johanna Peltonen, Mia Silvennoinen, Mia Lindholm

Valot: Eero Erkamo

Puvustus: Sanna Pietilä

 

2008 SOTA - ABSURDI TRAGEDIA

 Dramaturgia ja ohjaus. ReunaRyhmä. Kulttuuritalon Alppisali.

Sota – absurdi tragedia oli ReunaRyhmän ensimmäinen teos. Olin pitkään halunnut tehdä esityksen, joka yhdistäisi teatteria ja sirkusta, eikä olisi tekstivetoinen. Esitys oli minulle merkittävä erityisesti siksi, että se oli ensimmäinen vakava kurotus kohti sellaista näyttämötaidetta, jota haluan tehdä. En ollut ennen tehnyt sanatonta esitystä ja halusin käyttää aikaa kerrontakeinojen ja tyylin etsimiseen. Vakava tarkoittaa myös, että uskalsin tehdä isojakin muutoksia esitysdramaturgiaan vielä loppusuorallakin ja se kannatti. Lopputulos oli hieno kokonaisuus, onnistunut kuvaus aiheestaan.

Näyttämökieli oli metaforista ja käytimme hyväksemme esineitä. Dramaturgia oli assosiatiivista, asiat muuttuivat toisiksi. Vaikka esitys oli fragmentaarinen, siinä oli seurattavissa oleva juoni kahdesta sotivasta pikkuvaltion johtajasta. Mielestäni onnistuin hyvin siinä, että aihe läpäisi koko esityksen. Tyylilaji oli karnevalistinen - infantiili ja kammottava kulkivat käsi kädessä. Onnistuimme myös hienosti yhdistämään teatterin, sirkuselementit ja musiikin saumattomasti kokonaistaideteokseksi.

Tarinan lähtökohtana oli pienten vasallivaltioiden sota, joka laajenee suuremmaksi poliittiseksi selkkaukseksi. Kaikki lähtee omenaa koskevasta riidasta. Lopulta kukaan ei edes muista, mistä sota käynnistyi, vaikka keinot käyvät yhä hirveimmiksi. Juoni kuvattiin esityksessä, mutta sitä ei selitetty eikä alleviivattu. Yleisö oli tehnyt monenlaisia tulkintoja, mutta kaikki olivat kuitenkin oivaltaneet olennaisimmat asiat. Palaute oli suurelta osin ylistävää. Ja se oli mielestäni oikeutettua. Kaiken kaikkiaan Sota – absurdi tragedia oli kuitenkin oivaltavinta ja mielenkiintoisinta näyttämötaidetta, mitä oli pitkään aikaan nähty. 

Lavalla Sofia Kosken ja Johanna Peltosen lisäksi Mikko Kaukolampi, Linda Sten, Mia Silvennoinen ja Mia Lindholm. Koreografinen apu: Nina Mamia. Valot: Eero Erkamo. Musiikki: Georgios Bandoek Apostolakis.

  

 

2010 Hella Wuolijoki: NISKAVUOREN HETA

Sovitus ja Ohjaus. Elannon näyttämö.

Tämä on ainoa perinteinen näytelmäteksti, jonka nostan portfoliooni. Esitys ei välttämättä ollut kaikilta osin aivan onnistunut, koska en saanut kaikista harrastajanäyttelijöistä irti aivan sitä, mitä olisin halunnut, mutta koin onnistuneeni täydellisesti näyttämödramaturgian luomisessa.

Niskavuoren Heta on mielestäni näytelmä paitsi langenneesta naisesta myös yhteisöstä, jonka arkeen kuuluu vahingonilo, juoruilu ja alempiarvoisten ilkkuminen. Tässä yhteisössä on joko kuuluttava kermaan tai taisteltava tiensä sinne. Nostin esityksen keskiöön yhteisön ja yhteisön luomat normit suhteessa Hetaan.

Halusin korostaa Hetan tarinaa, sitä, että Heta on kerran elämässään antautunut, rakastunut ja saanut heti korvilleen. Kaikki ovat viettelijän puolella. Ketään ei kiinnosta suru, jonka Heta joutuu kantamaan. Tietysti Heta voisi valita yhteisöstä irtisanoutumisen. Hetalla olisi mahdollisuus löytää rakkaus uudestaan, mutta hän päättää kovettaa itsensä. Heta on kohtuuton, mutta niin on yhteisökin.

Koska esityksen keskiössä oli Hetan ja yhteisön suhde, luotiin yhteisöstä liikkuva ihmismassa. Tämä oli myös käytännönratkaisu. Paasitornin Juho Rissanen –salin näyttämö on pieni, eikä sieltä ole ulostuloa kuin edestä. Oli siis myös keksittävä ratkaisu, millä luoda tiloja ja vaihtaa tunnelmia, vaikka lava on kooltaan n.4x8 metriä ja ihmisiä lavalla viisitoista. Esimerkiksi alun hääkohtaus - jossa Heta on yksin toisessa huoneessa - tehtiin niin, että ihmismassa toimi seinänä selin yleisöön. Kun joku tuli Hetan kanssa samaan huoneeseen, hän joko kääntyi ihmismuurista kasvokkain yleisöön päin tai pusertui ihmismuurin läpi kuin liian pienestä ovesta. Henkilöhahmoja myös määritettiin sitä kautta, miten he Hetan luo tulivat. Yhteisö-ihmismassa myös äänteli, teki rytmiä ja välillä kääntyi katsomaan, mitä tapahtuu – siis eli – koko ajan suhteessa Hetaan. Ratkaisu oli tehokas ja toimiva.

Lisäksi Hetan ja yhteisön suhdetta kuvattiin esinein. Niskavuoren Hetassa sekä tilat että esineet, paikkojen koot ja niiden omistussuhteet implikoivat valtaa. Halusin tuoda tämän esiin. Samat esineet toistuivat esityksessä esimerkiksi niin, että alussa Heta vie häävierailta lautaset käsistä kesken syömisen. Myöhemmin samat lautaset (joissa oli lehmän ja kuusen kuvia) esiintyivät Akustin ostamana metsänä ja punaisten varastamana karjana. Mitä enemmän Hetalle ja Akustille karttui omistusta sitä enemmän lautasia oli tuvassa esillä.