Vanhempia ohjaustöitäni

Esittelen portfoliossa teoksia, jotka ovat olleet jollain tavalla merkityksellisiä ohjaajana kehittymisen tiellä. Kaikki tekemäni produktiot eivät ole mukana, toisaalta mukana on muutama työ, jotka olen tehnyt kauan sitten pienillä resursseilla, sillä ne ovat olleet tärkeitä merkkipaaluja polullani.

Hanna Ryti ja työryhmä: PALLO VAI PALIKKA?

Ohjaus ja dramaturgia. Tanssiteatteri Hurjaruuth. 2019

Pallo vai palikka lähti halusta tehdä jotakin rehellisesti muotolähtöistä. Ajattelen muodon olevan vahvasti sisältöä, joten toki muodosta lähteminen tarkoittaa myös sisältölähtöisyyttä, mutta tällä kertaa olimme hyvin konkreettisia. Puhuimme ensimmäisessä tapaamisessamme geometrisistä muodoista, palloista ja palikoista. Ensimmäisissä tapaamisissa heittelimme kaikenlaisia ideoita, joita muodot herättivät - voisiko yleisö istua tietynmallisessa teltassa? Voisiko pallo piiloutua kuutioon? Voisiko cyr-rengasta käyttää? Vähitellen ajatukset veivät abstraktin taiteen äärelle. Siihen, miten abstrakti taide käyttää muotoja ja niiden vastakohtia ja luo niistä kuvia. Taustatyöksi luin abstraktin taiteen historiaa ja muotojen rinnalle alkoi nousta taidefilosofia. Suurin osa varsinkin abstraktin taiteen pioneereistä loi oppijärjestelmiä, joiden mukaan kuului maalata. Valtaosalle taiteen tekeminen oli myös kurinalaista henkisyyden harjoittamista. Oli huikeaa lukea todella suuresta paneutumisesta ja uskosta omaan tekemiseen. On vaikeaa kuvitella että nykyisellä ironian aikakaudella joku voisi suhtautua näin täysin vakavamielisesti itseensä ja taiteeseensa, joka koostuu erilaisista dogmeista. Näin syntyivät esityksen hahmot: vakavamielinen täydelliseen hallintaan pyrkivä taiteilija (taiteilijat) ja hänen vastavoimansa, kaaos/sattuma/inspiraatio, eli se osa taidetta ja elämää, joka ei ole hallittavissa.

Kun saimme esitystilan tietoomme, alkoi näyttämökuva hahmottua ja luovuimme teltta-ideasta. Sen tilalle tuli ajatus kehyksestä, se olisi paitsi konkreettinen myös metaforinen tausta teokselle. Esitystä luotiin osin harjoitusolosuhteista ja aikataulusta johtuen ja toisaalta muotolähtöisyyden tähden pala palalta, käsityönä. Liikemateriaalia luotiin koko ajan työryhmässä suhteessa toiminnalliseen lavastukseen ja sen mahdollisuuksiin, jotta muoto ja muodot - esityksen lähtökohta - olisi koko ajan mukana tekemisessä. Tällainen tekeminen suurella työryhmällä kävisi varmasti hyvin raskaaksi, mutta neljän suunnittelijan ja kahden esiintyjän työryhmässä se oli mahdollista. Suunnittelijat olivat alussa paljon mukana harjoituksissa ja liikekielestä puhuttiin koko työryhmän kesken. Kokoavissa harjoituksissa ennen varsinaista harjoituskautta valo-videosuunnittelija ja lavastaja tekivät jo omia hommiaan toisaalla, kun esiitynjät ja äänisuunnittelija sekä ohjaaja-dramaturgi vielä viimeistelivät liike/koreografia-musiikkidramaturgia-kokonaisuutta. Kun kaikki oli valmista, lavastus, videot, valot, äänet ja liike laitettiin yhteen ja harjoiteltiin kokonaisuudeksi viikossa. Aikataulu oli hyvin tiukka, mutta se riitti kokonaisuuden valmiiksi saamiseen.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen, joka on dramaturgisesti tarkasti ajateltu ja liikkeellisesti hallittu, mutta ajatuksen tasolla iloisesti vähän vinksallaan. Muotolähtöisyys näkyy esityksessä ja tekee koherenssia ja jonkinlaista kertomuksenomaisuutta, joka juonettomuudessa menetetään.

Hanna Ryti ja työryhmä: TYRMÄ

Teatterikorkeakoulu. Vierailu Riihimäen teatterissa. 2015

Tyrmä-esitys käsitteli häpeää, arvottomuuden tunnetta, normeja ja valtarakenteita, jotka ovat läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, mutta erityisesti vankilan muurien sisäpuolella. Myös katseen ja ennakkoluulojen kohteena oleminen nousivat esityksessä tärkeiksi teemoiksi; esitys rinnasti vankilamaailman roolit teatteri-instituutioiden hierarkioihin. Vankilaa käsiteltiin instituutiona, yhteiskunnan kuvana, filosofisena rakenteena ja ihmisen sisäisenä rakenteena. 

Tässä esityksessä onnistuin yhdistämään filosofisen lähestymistavan, tutkimuksellisen tiedon ja kokemuksellisen materiaalin kokonaisuudeksi, joka oli aiheensa näköinen esitys. Esitystä varten luin monenlaista kirjallisuutta, tutustuin vankilajärjestelmään sekä haastatteluiden ja tutkimusten kautta että käymällä vankiloissa. Yksi työryhmän jäsen myös työskenteli vankilassa draamapedagogina harjoitusaikana. Uskaltauduin myös ottamaan riskejä, kokeilemaan keinoja, jotka eivät olleet minulle niitä tutuimpia. Esityksen sisällä oli mm. erillinen improvisatorinen esityskokonaisuutensa, kun jokaisessa esityksessä vieraili tanssija tekemässä improvisoitua koreografiaa sääntöjen mukaan. Koko näyttämön takaosa oli rajattu verkolla ja sen takana liikkui tanssija. Hänelle oli annettu säännöiksi mm. "kun loisteputket sammuvat ei saa liikkua". "Saa istua, kävellä, maata ja tuijottaa, saa katuilla ja hengittää." "Saa tuijottaa yleisöä" jne...

Katsojat kuvasivat esitystä mm. näin: "Menkää katsomaan tämä! Intensiivinen, ihon alle iskevä ja hervoton juttu. Yleisö ei pääse helpolla, mutta ajankulu katoaa. Upeaa duunia työryhmä!", "ISO kiitos! Tykkäsin! Nauroin! Itkin! Oivalsin! Suosittelen!", "Vaikuttava esitys, paikoin suurestikin riipaiseva, onneksi kohtelee katsojaa myös lempeästi. Paljon jää katsojan myssyyn mietittävää." 

PUNAINEN UNI

Teksti ja ohjaus. Höyhentämö. 2014

Nykyteatteri-nykysirkusesitys pohti naiseutta ja syntyi kysymyksille; minkälaisia tarinoita pidämme uskottavina? Minkälaiset tarinat ohitamme yhdentekevinä, epätosina? Minkälaista itsesensuuria yhteiskuntamme kanonisoidut tarinat tuottavat? Miksi ihmistä kuvattaessa aina kerrotaan urossimpanssista, siitä kuinka ihminen on agressiivinen laumaeläin kuten simpanssikin. Miksi ei kerrota bonoboiden matriarkaalisesta kulttuurista? Miksi hirveät synnytyskokemukset voi jakaa vain nimettömänä netissä ja miksi pimppi on oletusarvoisesti pornografiaa, mutta pippeli komediaa. 

Etsimme vastapainoksi tarinoita, joita haluamme kuulla. Tarinoita, jotka pitää vapauttaa ja tarinoita, jotka pitää synnyttää.

Esitys käytti keinoinaan ilma-akrobatiaa matalassa tilassa, nykytanssia, teatteria ja videota. Keinot syntyivät orgaanisesti tematiikan kautta. Pohdin työryhmän kanssa, miten herättää kysymyksiä visuaalisesti ja miten käyttää ilma-akrobatian kliseitä hyväksi ja toisaalta etsiä uudenlaisia käyttötarkoituksia ilma-akrobatiavälineille. Haasteena oli etsiä sirkusilmaisuun tottuneille teatterillisia ilmaisun välineitä. Onnistuin hyvin. Esitys oli riemukas ja aiheensa näköinen harkittu kokonaisuus. Tuotanto: Versus Circus ja Reunaryhmä Höyhentämön näyttämöllä.

Työryhmä: Veera Koskivaara, Mia Lindholm, Mia Silvennoinen, Aino Ojanen

Hanna Ryti ja työryhmä: VIERESSÄ

Ohjaus ja dramaturgia. Valtimonteatteri. 2013

Vieressä toteutettiin Valtimonteatterin ja Reunaryhmän yhteistyönä. Se oli nykyteatteriesitys, joka pohti, mitä yksinäisyys on, miten yksinäiseksi tullaan ja mitä merkityksiä yhteiskunta yksinäisyydelle antaa. Se pohti, voiko yksinäisyyden lukea kehosta tai näkyykö se arjen liikkeissä? Minkälainen on yksinäisyyden ele, duetto tai dialogi? Esitys oli yksinäisyyden fyysinen laboratorio. Se pyrki tekemään yksinäisyyden kokemuksen näkyväksi ja kysyi, voisiko yksinäisyyteen suhtautua toisin. Onko mahdollista ajatella, että yksinäisyys on elämään kuuluva tilanne, josta on mahdollista siirtyä tai ainakin piipahtaa toisissa tilanteissa?

Näyttämöllä nähtiin huikeat Minna Kivelä ja Johanna Peltonen ja arjen esineistä rakennetuilla soittimilla musisoiva Amanda Kauranne.

Tyylilajillisesti esitys liikkui komiikan ja tragiikan rajalla, hyvän ja huonon risteyksessä. Esitys taisteli yksiulotteista, siloiteltua ja asetelmallista ihmiskuvaa vastaan. Se oli samanaikaisesti kipeä, hulvaton ja tärähtänyt. Se pyrki näyttämään hämmennyksen, jota työryhmä koki yksinäisyyden äärellä. 

Esteettisesti esitys oli laatikkoihin nojaava, laatikkoihin mahtuva, pieni, mutta harkittu esitys. 

Koreografia: Nina Mamia, valot: Eero Erkamo

Johanna Peltonen ja Hanna Ryti: PIM PAM PALLOMAAKAILUSEIK

Ohjaus. Reunaryhmä. Hurraa! -festivaali. 2013

Pim Pam Pallomaakailuseik oli 3-6-vuotiaille suunnattu nykyteatteriesitys. Se oli kielen rakenteilla ja lapsen maailman mittakaavoilla leikittelevä esitys, joka yhdisteli nonsensepuhetta, sanatonta komiikkaa ja nukketeatteria.

Esityksen kehystarina kertoo kahdesta avaruusoliosta Pimistä ja Pamista, jotka tekevät tutkimusretken maapallolle ja palaavat sitten takaisin. Itse esitys koostui kuitenkin enemmänkin tapahtumista, yksittäisistä fragmenteista. Avaruusoliot tutustuivat ihmislapsille arkisiin, mutta olioille täysin vieraisiin asioihin kuten pukemiseen ja nukkumaan menoon. Avaruusoliot edustivat lasta. Nukkehahmona nähtiin jättimäinen lehtiönmuotoinen ihminen, joka edusti aikuista ja pyrki kontrolloimaan avaruusolioita.

Esitys sai  alkunsa halusta käsitellä kulttuurimme suhdetta virheisiin. Kuinka virheisiin suhtaudutaan ja mitä kulttuuri, jossa pyritään hallitsemaan kaikkea, tarkoittaa laajemmin yhteiskunnassa. Koulu- ja koulutusmaailmasta pyritään esimerkiksi kehittämään suora putki, jossa edetään määrätietoisesti pienestä lapsesta asti. Minkälaista ihmiskuvaa virheettömyyteen pyrkivä yhteiskunta synnyttää?  Teema tarkentui aikuisen tarpeeseen hallita lasta. Tiettyyn ilottomuuteen. Erityisesti omaan tarpeeseeni hallita kaikkea lapsen maailmassa. Saako laulaa, kun puetaan? Saako ruokapöydässä vitsailla vaan pitääkö vaan keskittyä hiljaa syömiseen? Saako nukkumaan mennessä hyräillä, entä leikkiä? Esitys korostaa oikeutta ennakkoluulottomuuteen, hassutteluun ja virheiden tekemiseen. Jokaisella pitää olla oikeus tarkastella maailmaa uutena ja ihmeellisenä. Intoa ja vilpittömyyttä ei pidä lannistaa.

Esityksen ilmitason lisäksi temaa käsiteltiin esityksessä kielellisesti. Kieli on monikerroksinen vallan rakenne, joka osoittaa, kuka hallitsee. Sanat viittaavat itseään suurempiin ja laajempiin kokonaisuuksiin, jopa kokonaisiin maailmanselityksiin. Aikuinen hallitsee lasta käyttämänsä kielen avulla ja vihkii näin lapsen omaan maailmankuvaansa kielen kautta. Esityksessä tavujen sekoittaminen, anagrammit, nonsensepuhe ja absurdi ilmaisu rikkoivat vallan rakenteita.

Myös esityksen estettinen maailma korosti virheitä. Avaruusolioilla oli saumat ulospäin ja päällä vaate, josta ei oikein tiedä, mikä se on. Lisäksi lavastuselementin kirjaimet viittasivat kielen rakenteiden rikkomiseen ja fragmentaarisuuteen. 

Pim pam pallomaakailuseik valittiin vuoden 2013 ITU –esitykseksi ja se sai ensi-iltansa Hurraa! –festivaaleilla. Helsingin Sanomien kriitikkö Maria Säkö kehui esitystä mm. näin: ”Harvoin näkee esitystä, johon on rakennettu sisään näin taitavasti yhteistyö hyvin nuoren lapsiyleisön kanssa”.

Koreografinen apu: Hanna Korhonen, Visualisti: Sanna Pietilä.

Pim Pam Pallomaakailuseik -teksti on sittemmin esitetty myös Joensuun Kaupunginteatterissa.

30+ SISARTA

Dramaturgia ja ohjaus. ReunaRyhmä, Malmitalo 2010

30+ sisarta oli visuaalisesti todella onnistunut, suurelta osin Eero Erkamon ja Malmitalon suunnittelijoiden kanssa tehdyn hedelmällisen yhteistyön takia. Myös Sanna Pietilän puvustus oli tärkeässä osassa. Esitys oli minulle tekohetkellä myös sisällöllisesti erittäin tärkeä, ja koin (ja koen yhä), että se oli sitä myös laajemmin, yhteiskunnan kuvana.

30+ sisarta pohjasi Anton Tšehovin näytelmään Kolme sisarta. Halusin tehdä esityksen (nyky)ihmisen tavasta elää huomisessa, ”sit ku”. Näytelmä Kolme sisarta kertoo tästä oivallisesti. Ensimmäinen sysäys esityksen tyylilajiin oli se ristiriita, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi ja minua se itkettää. Lähdin etsimään näytelmän komiikkaa ja esityksen keskiöön nousi itsensä vakavasti ottava ihminen. Tšehov näki kärsivän ihmisen koomisuuden. Ihminen on kuin klovni, joka on hauskimmillaan yliyrittäessään ja epäonnistuessaan.

Teimme esityksen oman ryhmäni ReunaRyhmän kanssa. Kolme sisarta toimi ponnahduslautana teokselle. Esitys rönsyili Tšehovin raamien ulkopuolelle. Se pohti päämäärien, unelmien ja todellisuuden suhdetta. Mitä ihminen todella haluaa ja mitä hän on oppinut haluamaan? Voiko todellisia ja opittuja tarpeita erottaa toisistaan? Miksi ihminen ei elä tässä ja nyt vaan koko ajan ”sitten kun”?

Esitys vahvisti omaa näkemystäni siitä, minkälaista näyttämötaidetta haluan tehdä ja mikä minusta on näyttämöllä kiinnostavaa. Esityksessä yhdistyivät mykkäfilmien estetiikka, slapstik-tyylinen huumori, klovneria ja sirkus. Näyttelijäntyö esityksessä oli enemmänkin fyysistä kuin tekstivetoista, vaikka esityksessä oli tekstiäkin. Koin myös onnistuneeni sanottavani näyttämöllistämisessä.

SOTA - ABSURDI TRAGEDIA

Dramaturgia ja ohjaus. ReunaRyhmä. Kulttuuritalon Alppisali. 2008

Sota – absurdi tragedia oli ReunaRyhmän ensimmäinen teos. Olin pitkään halunnut tehdä esityksen, joka yhdistäisi teatteria ja sirkusta, eikä olisi tekstivetoinen. Esitys oli minulle merkittävä erityisesti siksi, että se oli ensimmäinen vakava kurotus kohti sellaista näyttämötaidetta, jota haluan tehdä. En ollut ennen tehnyt sanatonta esitystä ja halusin käyttää aikaa kerrontakeinojen ja tyylin etsimiseen. Vakava tarkoittaa myös, että uskalsin tehdä isojakin muutoksia esitysdramaturgiaan vielä loppusuorallakin ja se kannatti. Lopputulos oli hieno kokonaisuus, onnistunut kuvaus aiheestaan.

Näyttämökieli oli metaforista ja käytimme hyväksemme esineitä. Dramaturgia oli assosiatiivista, asiat muuttuivat toisiksi. Vaikka esitys oli fragmentaarinen, siinä oli seurattavissa oleva juoni kahdesta sotivasta pikkuvaltion johtajasta. Mielestäni onnistuin hyvin siinä, että aihe läpäisi koko esityksen. Tyylilaji oli karnevalistinen - infantiili ja kammottava kulkivat käsi kädessä. Onnistuimme myös hienosti yhdistämään teatterin, sirkuselementit ja musiikin saumattomasti kokonaistaideteokseksi.

Tarinan lähtökohtana oli pienten vasallivaltioiden sota, joka laajenee suuremmaksi poliittiseksi selkkaukseksi. Kaikki lähtee omenaa koskevasta riidasta. Lopulta kukaan ei edes muista, mistä sota käynnistyi, vaikka keinot käyvät yhä hirveimmiksi. Juoni kuvattiin esityksessä, mutta sitä ei selitetty eikä alleviivattu. Yleisö oli tehnyt monenlaisia tulkintoja, mutta kaikki olivat kuitenkin oivaltaneet olennaisimmat asiat. Palaute oli suurelta osin ylistävää. Ja se oli mielestäni oikeutettua. Kaiken kaikkiaan Sota – absurdi tragedia oli kuitenkin oivaltavinta ja mielenkiintoisinta näyttämötaidetta, mitä oli pitkään aikaan nähty. 

Lavalla Sofia Kosken ja Johanna Peltosen lisäksi Mikko Kaukolampi, Linda Sten, Mia Silvennoinen ja Mia Lindholm. Koreografinen apu: Nina Mamia. Valot: Eero Erkamo. Musiikki: Georgios Bandoek Apostolakis.

PETOLLINEN RENKI

Dramatisointi ja ohjaus vienankarjalaisen sadun pohjalta. Teatteri Pensas. 2006-2007

Kiitetty esitys, joka kiersi Suomea, Vienan Karjalaa ja Latviaa kahtena kesänä eri miehityksellä. Esitys sai alkunsa Juminkeko -säätiön ehdotuksesta viedä Teatteri Pensaan Vienan Karjalan kiertueelle vienankarjalainen satu. ”Valkoinen koira” –starinasta syntyi Petollinen renki- näytelmä. Keskeisenä teemana tarinassa on ahneus ja sen seuraukset.

Valitsin teoksen portfoliooni edustamaan varhaisten ohjausteni oivalluksia. Fyysisen näyttelijäntyön ja rytmin tärkeys ohjauksissani alkoi muotoutua tässä teoksessa. Jo dramatisoinnin yhteydessä kielen rytmi alkoi viedä ja esityksen tyylilajiksi valikoitui kuin itsestään piirretyistä lainattu ilmaisu, jonka keskiössä oli fyysinen, karikatyyrinen näyttelijäntyö. Koska esitys tehtiin toreille ja puistoihin ja myös ulkomaille näyttelijäntyö oli suurta ja rytmikästä, yksi kokeilun alla olleista seikoista oli yksinkertaistaminen. Yhdellä eleellä ilmaiseminen. Petollinen renki onnistui pitkälti juuri tyylilajinsa ansioista olemaan oikeasti koko perheen näytelmä. Sitä seurasivat vieri vieressä sylilapset, teini-ikäiset, aikuiset ja vanhukset. Esitys kiersi ympäri Suomea sekä Vienan Karjalassa ja Liettuassa kesinä 2006-2007.

AATOSTA JALOA JA ALHAISTA MIELTÄ

Käsikirjoitus ja ohjaus. Teatteri Pensas. 2005

Aatosta jaloa ja alhaista mieltä, on ensimmäinen näytelmätekstini, joka sai kantaesitystukea ja jota on esitetty ensiesityksensä jälkeen monissa harrastajateattereissa.

Näytelmän alkusysäyksenä olivat lähes päivittäiset YT-neuvottelu-uutiset. Talouden hallitsema maailma alkoi näyttää yhä absurdimmalta. Luin Juha Siltalan ”työelämän huonontumisen lyhyt historia” ja Juhani Seppäsen ”hullu työtä tekee” – kirjat ja pohdin aihetta. Kirjojen ja internetissä toteutetun kyselyn pohjalta kirjoitin näytelmän, joka vei yhä absurdimpiin maisemiin. Ronski huumori ui tekstiin ja näytelmästä tuli komedia. Aihetta oli pakko käsitellä naurun kautta. Teksti kertoo konsernin johtajista ja työntekijöistä ja heidän ratkaisuistaan tiukassa tilanteessa. Näytelmässä kalat puhuvat, kaksintaistelu käydään ostoskärryillä ja nainen synnyttää huomautuksen konsernilta.

Ohjaus tasapainotteli absurdin ja realistisen rajalla, nauru ja itku kulkivat lähekkäin.

 Ote Skenet.fi -arvostelusta:

Hanna Rytin käsikirjoittama ja ohjaama esitys leikittelee ironisesti vakavalla aiheella. Jotain kabareen sävyjäkin esityksessä on, sillä tapahtumia komppaa kuoro. Tyylilaji tehdään selväksi alusta pitäen, pomot pelaavat shakkia työntekijöillään sikareja purren. Toisiaan syövät työntekijänappulat kuvaavat hyvin työelämän absurdiutta. Parhaimmillaan esitys on nimenomaan poliittisen satiirin ja mustan huumorin leimaamissa kohtauksissa. Herkkupaloja tulee tutunoloisten, karikatyyriksi vedettyjen hahmojen kautta. Mainioista kohtauksista mainittakoon kalastuskohtaus: Juhani rentoutuu lempiharrastuksena parissa nykien yhä lisää ja lisää kalaa, vaikka pakastin on jo täynnä. Yhtäkkiä kalat puhkeavat puhumaan ja anovat armoa.

TAISTELUNI ELI PERSEENNUOLIJAN LEIRIPÄIVÄKIRJA

Käsikirjoitus ja ohjaus. Stadia, Helsingin Kellariteatteri. 2002

Perseennuolijan päiväkirja oli sekä ohjaajantyön opinnäytetyöni että Helsingin kellariteatterin vuoden 2001 uusien jäsenten ensimmäinen produktio. Valitsin sen portfolioon, koska etsin ja löysin produktion myötä itselleni ominaisen tyylilajin, joka liikkuu koomisen, traagisen, realistisen ja oudun rajamaastoissa.

Esityksen rakentaminen lähti henkilökohtaisesta aiheesta, miellyttämisen pakkomielteestä, jota työstin aluksi itsekseni. Kirjoitin pohdintojeni pohjalta synopsiksen jonka sisään tuotimme dialogin yhdessä ryhmän kanssa. Prosessi oli onnistunut sekä taiteellisena että koulutuksellisena työnä ja tärkeä virstanpylväs tielläni ohjaajaksi. Ote ohjaavan opettajan Tiina Pirhosen arviosta:

 ”Hannalla oli selkeä, voimakas oma lähtökohta, johon hän luotti alusta asti. Dialogi, jota hän kirjoitti, sekä käytti improharjoituksissa on näyteltävää ja oivaltavaa tekstiä. Hanna oli myös valmis tekemään suuria muutoksia tekstiin, hukkaamatta silti pääajatustaan. Hän tyylittelee rohkeasti ja ohjaa innostaen. Lopputuloksena on raikas ja omaleimainen näytelmä perseennuolijoista.”

 Esityksestä sanottua Ylioppilasteatterifestivaaleilla 2002:

Elina Latva kiitti näytelmää varsin hersyväksi ympäröivän maailman traagisia lainalaisuuksia ruotivaksi freak-showksi. Ajatellun ja sanotun välinen ristiriita tuotti tässä näytelmässä hulvatonta komiikkaa. Juha Turkka koki esityksen herkullisena tragikomediana, eräänlaisena "kunnon ihmisen" läpileikkauksena.

Toiset katsojat nauroivat vedet silmissä tragiikasta nousevalle komiikalle ja näyttelijöiden huimille teknisille suorituksille, kun taas toiset tulivat vahvasti ja vakavoituen puhutelluiksi itse karmivasta teemasta. Pohdinnan perusteella kysyttiin, onko edes mahdollista saada tämän parempaa palautetta tragikomediasta.

Juha Turkka kertoi kuunnellensa yleisön reaktioita. Hänen mukaansa katsomosta ei missään vaiheessa kuulunut "räkänaurua", vaan välillä hysteerisestikin naurava yleisö hiljeni tyystin, kun näyttämöllä mentiin selkeästi traagisiin tapahtumiin; väkivaltaan ja alistamiseen.

Yksittäisiä näyttelijäsuorituksia kehuttiin. Vaikka joukossa oli myös ensikertalaisia, yhtään heikkoa tai edes keskinkertaista lenkkiä näyttelijäkaartissa ei ollut.