B L O G I

Arjen arviointeja.

Arvioin ääneen asioita, jotka vaativat tilaa ajatuksissani.

10.7

Tänään arvioin sukulaisvierailua ja sen herättämiä ajatuksia säännöistä

Kävin sukulaisella kylässä. Vanhemman polven sukulaisella. Hän on kotoisin yksinkertaisista oloista, eikä hänellä ole muuta koulutusta kuin kansakoulu. Hän ei juurikaan lue, eikä hän koskaan puhu ajankohtaisista asioista kuten politiikasta, maailmasta, identiteetistä, arvoista tai mistään, mistä itse puhun tauotta. Hän ei ole kauheasti matkustellut, eikä hän kaipaa matkoille. Hän on mukava ihminen, odottaa minua kylään, haluaa minulle hyvää. Hänellä on ystäviä ja harrastuksia, hän hankkii eläkkeen oheen tuloja monin tavoin, ja uskon, että hän on varsin tyytyväinen elämäänsä. Hän on siis ihminen, joka elää yksinkertaista hyvää elämää ja on tyytyväinen siihen. Hienoa.

Miksi minua sitten ahdistaa, kun istumme hänen laittamansa hyvän aterian ääressä ja kuunteleen hänen puhettaan siitä, miten perunat pitää keittää oikein? Miksi minun on vaikeaa kestää se, että jonkun elämä on minun silmiini näköalatonta ja sen olennaisin asia ovat juuri nämä pienet säännöt, joita tulee noudattaa? Miksi en voi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun hän kertoo närkästyneenä nähneensä naapurin tulevan lapsen kanssa myöhään kotiin? Eihän minua pitäisi häiritä, että iäkäs ihminen ei ole kiinnostunut kehittymään tai oppimaan uutta. Olkoon sellainen kuin on.

Lähtiessä halasimme ulko-ovella. Halaus oli lämmin ja sanat kauniita. Oli mukavaa kun kävit. Paluumatkalla ymmärsin, miksi oli helpottavaa olla kotimatkalla. Tämä mukava sukulaiseni ei ole näköalaton yksin. Hän on se sukupolvi, joka on meidän sukupolvemme kivijalka. Hänen sukupolvensa lonkerot ulottuvat pitkälle meidän sukupolvemme lasten elämään. Hänenlaistensa tyytyväisyys ei nouse siitä, että he itse eivät tavoittele mitään erityistä. Se nousee siitä, että kaikkien pitäisi tehdä juuri niin kuin he ovat tehneet - heidän tyytyväisyytensä kietoutuu ylemmyyden kokemukseen. He ovat tyytyväisiä, kun kaikki muutkin mahtuvat normiin, joka on heidän hallitsemansa. Kaikki pitää tehdä oikein eli niin kuin on aina tehty. Ei saa kuvitella olevansa erikoinen. Ei saa haaveilla mistään kovin suuresta. Ei saa kehua itseään, eikä kauhean mielellään lastansakaan. Pitää tyytyä vähään, koska ei ole mitään erityistä ansainnut.

Usein tällainen ajattelu ei ole kovinkaan tietoista. Tämäkin sukulaiseni on mukava, huumorintajuinen, antelias ihminen, joka tekee vapaaehtoistyötä ja auttaa naapureitaan. Nämä ajatukset ovat niin syvällä hänessä, että ne huokuvat hänestä. Kun astun hänen kynnyksensä yli, alan välittömästä noudattaa ääneen lausumattomia sääntöjä. En koskaan yritä keskustella jostakin, joka voisi olla hänelle jotakin uutta tai vaikeaa. Kuuntelen kiltisti vuodesta toiseen samat juorut ihmisistä, joita en ole koskaan tavannut. En kehuskele töilläni enkä puhu taiteesta. Toimin, kuten hän odottaa minun toimivan.

Jos asiat eivät suju, alkavat pienet sanat. Mitä sä nyt noin. Älä nyt tolleen. Mitä tommonen nyt on. Niitä ei välttämättä edes lausuta kovaan ääneen, mutta ne pitävät sisällään valtavan määrän halveksuntaa. Niiden tarkoitus on häpäistä. Niiden tarkoitus on tehdä railo väärintekijän ja ojentajan väliin. Voin kuvitella, että lauseita on hoettu sukulaisellenikin lapsena. Pienten sanojen neulanterävät merkit ovat syvällä hänessä. Siellä se on, häpeä. Älä vain kuvittele itsestäsi mitään. Älä vain pidä itseäsi erityisenä. Toimi pelkästään kuten on sovittu, vain siten voit onnistua. Ei kannata edes yrittää, ettet vaan saata itseäsi häpeään. Kuitenkin petyt ja tulet maitojunalla takaisin. Sitä on sukupolvilta toisille jatkuva näköalattomuus, häpeää. Häpeä on se verho, joka on vedetty ikkunan eteen, ettei maisema avaudu. Häpeän huntu on laskettu eteen jo ennen kuin on ehtinyt kunnolla yrittää.

Älkää käsittäkö väärin. En ole sitä mieltä, että jokaisen pitäisi tavoitella kuuta taivaalta ja aina pyrkiä eteen ja ylöspäin. En ajattele, että jokaisella pitäisi olla korkeakoulututkinto tai että näköalaton olisi synonyymi sivistymättömälle. Näköalattomuus on sitä, että jokin, mikä olisi mahdollista, työnnetään henkisesti liian kauas. Näköalattomuus on sitä, ettei anneta mahdollisuutta tehdä kuten parhaaksi kokee, eikä anneta oppia asioita itse. Näköalattomuuksia on tietysti valtavasti, osa on syviä kaivoja, osa vain hetkellisiä verhoja. Mutta on selvää, että näköalattomuus kulkee myös sukupolvien ketjussa. Niissä pienissä säännöissä, joita ei saa rikkoa tai on vääränlainen.

Minusta on oikeasti hienoa, kun joku on tyytyväinen siihen mitä on. Se on monen mindfulness-harjoitteen ja uskonnollisen riitin tavoite, hieno päämäärä, löytää ilo siitä, mitä nyt on. Mutta jokainen valitkoon oman polkunsa. Jokainen oppikoon itse, mikä on paras tapa keittää perunat. Jokainen valitkoon itse seksuaalisuutensa, perhe-elämänsä ja työuransa (sikäli kun nämä ovat asioita, joita voi valita –ainakin voi antautua sattumalle ja yrittää ohjata sitä johonkin suuntaan). Jokainen kavutkoon juuri niin korkealle huipulle kuin jaksaa ja etsiköön korkeampaa lakea tai tyytyköön siihen leiripaikkaan, johon polku on nyt vienyt.

 En koskaan tule sanomaan tätä sukulaiselleni, en usko. Mutta ehkä käyn vähän harvemmin hengittämässä ahdistavien sääntöjen täyttämää ilmaa, etten erehdy uskomaan, että hänen totuutensa olisi minunkin totuuteni.

18.5

Tänään arvioin aborttioikeutta.

Alabaman abortit kieltävä laki on vastenmielisin uutinen pitkään aikaan. Lakia on perusteltu sillä, että ”kaikki elämä on arvokasta” ja jumalten tahdolla – jos joku tulee raskaaksi, se on sitten suuremman tahto ja sitä pitää kuunnella. Miksei syöpään sairastuminen sitten ole jumalan tahto? Tietääkseni Alabamassa saa sairaalahoitoa. Tai impotenssi? Viagraa kyllä myydään. Lisäksi vetoaminen elämän arvokkuuteen on tekopyhää, kun aseita myydään vapaasti ja ne on tarkoitettu tappamaan. Entäpä rajan takaa paenneet pakolaislapset, miksei heidän elämänsä ole pyhää? Miksi heidät voi erottaa vanhemmistaan ja laittaa häkkiin tai lähettää takaisin siitä huolimatta, että heidän elämänsä on vaarassa? Miten voi olla mahdollista, että lääkäri voi saada raskaudenkeskeytyksestä pidemmän vankeustuomion kuin lapsenraiskaaja teostaan? Siten, että todellisuudessa kyse ei ole elämän arvokkuudesta vaan naisten elämän kaventamisesta ja hallitsemisesta.

Suomessa aborttien määrä lähti laskuun, kun 1970-luvulla säädettiin uusi vapaamielinen aborttilaki. Siis kun abortit sallittiin, ne vähentyivät. Abortit ovat vähentyneet varsinkin nuorten keskuudessa edelleen ja merkittävin syy siihen on pakollinen terveystiedonopetus kouluissa (lähde:THL). Meillä on varsin hyvät mahdollisuudet saada seksuaalikasvatusta ja ehkäisyneuvontaa. Olemme siis turvassa, sivistysvaltio, jossa nainen saa päättää omasta ruumiistaan.

Vai olemmeko? Euroopassakin aborttilakien tiukentaminen on muodissa. Ihmisoikeudet eivät ole itsestäänselvyys. Joku konservatiivi nostaa lasejaan ja kysyy: entäs sikiön ihmisoikeudet? Se on ihan hyvä kysymys, mutta en ymmärrä, miksi sikiön ihmisoikeus menisi äidin ihmisoikeuden edelle. Varsinkin kun abortin hankkiva nainen on useimmin äiti jo myös jollekin toiselle. Oikeus päättää omasta ruumiistaan ja itsemäärämisoikeus ovat todella keskeiset osat ihmisoikeuksia, eikä niitä saa rajoittaa sukupuolen perusteella. Tietysti on hyvä, ettei turhia raskaudenkeskeytyksiä tehdä. Ne ehkäistään parhaiten tehokkaalla seksuaalivalistuksella, ei alistamalla naisia riskialttiisiin synnytyksiin tai kamaliin elämäntilanteisiin. Aborttien kieltäminen, kuten tiedetään, ei vähennä abortteja vaan ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin, joissa on vaarassa muidenkin kuin sikiön henki.

Kiinnostaisi muuten tietää, miksi miehen masturboidessa lukuisat siittiöt, nuo elämän esiasteet, saavat mennä hukkaan. Tällä elämän kunnioittamisen logiikalla pitäisi kieltää myös miesten runkkaaminen!

Ps. Muista äänestää eurovaaleissa! Esimerkiksi siksi, ettei konservatiivinen rintama saa lisää valtaa ja Euroopassa tapahdu Alabamat.

25.4

Tänään arvioin etuoikeutettua asemaani.

Eilen oli kevään viimeinen ensi-ilta. Niitä sattui tälle keväälle kolme yhden kiertueen ja romaanin kirjoittamisen ohelle. Freelancerin on vaikeaa sanoa ei ja niinpä otin kaikki työt vastaan. Olen iloinen, että sain tehdä kaikki nämä projektit, ideaalissa maailmassa ne eivät olisi menneet ihan näin paljoa päällekäin, mutta maailma harvoin toimii täydellisesti.

Ensi-illan niin kuin muidenkin pinnistelyä vaatineiden tilanteiden jälkeen on mielestäni paras se aamu, kun saa jäädä kotiin makoilemaan. Heräilen kun huvittaa, siivoilen vähän kiireisinä viikkoina epäsiistiksi päässyttä kotia, juon kahvia, kuuntelen ulkoa kantautuvia elämän ääniä. Kiireetön aamupäivä kotona yksin on rentouttavinta mitä tiedän. Muut ovat lähteneet töihinsä ja kouluihinsa, mutta minulla on etuoikeus jäädä kotiin lepäämään.

En missään nimessä ole nomadi-persoona. Viihdyn matkoilla ja kaupungin kahviloissa, mutta viihtymisen mahdollistaa nimenomaan mahdollisuus palata kotiin, konkreettiseen, pysyvään, turvalliseen paikkaan. Olen hirvittävän huono sietämään meteliä kadulta tai naapurista samasta syystä, arvostan hallinnan tunnetta, joka kotiin liittyy. Naapurin koira ei häiritse, koska tunnen sen, se on osa reviiriäni, mutta tuntemattoman kolinat ja älinät harmittavat.

Kotonani käy kerran kuussa siivooja, joka on myös turvapaikanhakija. Tänään hänen työvuoronsa meillä sattui juuri tähän päivään, kun nautin kodistani ja sen turvallisuudesta. Huomasin, että asetelma hävetti minua. Hän siivoaa meillä, koska se on tällä hetkellä hänen ainoa vaihtoehtonsa. Hänellä on kyllä koti täällä Suomessa juuri nyt, mutta sen pysyvyyttä ei takaa mikään.

Havahduin omaan etuoikeutettuun asemaani pitkästä aikaa. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tämä kaikki hyvä kuuluu juuri minulle. Minä en ole niin erityinen ihminen, että ansaitsen enemmän kuin valtaosa maapallon ihmisistä. Olen vain onnekas. Ja niin kauan kuin me onnekkaat kuvittelemme, että olemme jollain tapaa erityisempiä kuin muut, ei maailmasta voi tulla tasa-arvoista. Meidän etuoikeutemme on todellakin monilta muilta pois. Ja mitä suurempia ovat etuoikeudet, sitä enemmän se on muilta pois. Suuri osa maailman vaikutusvaltaisimmista henkilöistä piilottelee valtavia varojaan veroparatiiseissa. Se on konkreettista varastamista muulta ihmiskunnalta. Ja se koko systeemi perustuu ajatukselle, että nämä maailmanvaltiaat ovat ansainneet enemmän kuin muut. Eivät he ole. He ovat vain sattuneet olemaan onnekkaita. Yhtä hyvin osat olisivat voineet kääntyä toisin. (On tietysti mahdollista, että he ymmärtävät tämän syvästi ja juuri siksi pelossaan pitävät kynsin ja hampain etuoikeuksistaan kiinni.)

Onnekkuutensa ymmärtäminen auttaa myös kestämään pettymyksiä. Hesarin kulttuurisivujen esimies ei pitänyt abstraktista taiteesta innoituksensa saanutta kantaesitystä kritiikin arvoisena. Se todellakin korpesi ja kirpaisi ensi-iltapäivänä. Mutta nyt, kun saan taas olla täällä oman kotini rauhassa ja muistan, miten oikeutettu olen, tuntuu yksi kritiikki aika vähäpätöiseltä asialta.  

30.1.2019

Tänään arvioin suhdettani jännittämiseen.

Olen jännittäjä. En pysty katsomaan kauhuelokuvia, enkä trillereitäkään ilman taukoja. Kun seuraan lapseni urheiluottelua, ohjaamani esityksen ensi-iltaa tai itselleni rakkaan ihmisen henkistä kamppailua, jännitän kainaloni märiksi. Nämä jännityksen ulottuvuudet kestän oikein hyvin. Pidän jopa sympaattisena ominaisuutena tätä myötäelämisen kykyä.

Sitten on sellainen jännittäminen, jota en suvaitse ollenkaan; itseni jännittäminen. En siedä, jos jännitän tilanteita, joissa haluaisin tehdä vaikutuksen tai jos en pysty kohtaamaan ihailemaani ihmistä vailla jännitystä. Minua raivostuttaa epävarmuuteni ja hermostuneisuuteni uusissa tai hankalissa tilanteissa. En haluaisi olla jännittäjä. Haluaisin olla suvereeni ja vahva nainen, joka ei välitä vähääkään siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Haluaisin sanoa täysin mitä ajattelen vailla välimerkkisanoja tai änkytystä. Haluaisin olla ihminen, jonka ajatuksenjuoksu on aina kirkasta ja puhe yhtä soljuvaa. En kestä vajavaisuuttani, sitä etten yllä omaan ihannekuvaani. Olen jännittäjä, en ole suvereeni teflon-henkilö, joka purjehtii tilanteeseen ja siitä pois koskemattomana.

Olen miettinyt, miksi jännittämisen ja epävarmuuden tunteen sietäminen itsessä ovat niin vaikeita asioita. Jos ajattelen elämääni taaksepäin, olen suoriutunut hirveän monesta tilanteesta jännittämisestä huolimatta. Olen työskennellyt livelähetyksissä juontajana valtakunnallisella kanavalla. Olen ohjannut suuresti ihailemaani näyttelijää. Olen soittanut ja tarjonnut itseäni töihin. Olen puhunut ulkomaankieltä seminaarissa julkisesti. Olen ollut standup -keikalla. Valtavasti tilanteita, joissa olen jännittänyt ja joissa siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) olen onnistunut. Mieleen ei silti ole jäänyt päällimmäiseksi ilo, vaan häpeä tilanteen jännittämisestä. Itseasiassa, jos olen rehellinen, en muista etukäteen jännittämistäni tilanteista kovinkaan paljoa, koska kaikki energiani on kulunut jännittämisen peittämiseen. Olen suoriutunut tilanteista sen sijaan, että olisin nauttinut. Lähinnä olen toivonut, että tilanne päättyisi äkkiä, että voisin lakata esittämästä ihmistä, jota ei jännitä.

Olen oppinut, että jännittäminen on huono asia. Olen kuullut, lukenut ja nähnyt läpi elämäni elokuvia, kirjoja, mainoksia ja haastatteluita, joissa kaikissa on sama eetos; menestyjä ei jännitä. Onnistuja on reipas, ulospäinsuuntautunut ja itseluottamusta uhkuva henkilö. Olen selaillut aforismeja, joissa hoetaan, että elämä pitää ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee, sydän täynnä valoa ja rauhaa. Olen oppinut, että taiteilija on boheemi oman tiensä kulkija, joka ei tarvitse muiden mielipiteitä. Olen sisäistänyt mallin vahvasta feminististä, joka ei kysele lupia, tiukasta emännästä, joka pitää oman päänsä ja reilusta johtajasta, joka ei kavahda väittää vastaan ilkeilijöille. Jos en pysty täyttämään tätä kuvaa, en voi olla onnistuja. En tietenkään julkisesti ole tätä mieltä, mutta selvästi sisäisesti olen. Miksi muuten häpeäisin jännittämistäni niin paljon? En voi näyttää jännittämistäni, koska samalla paljastaisin olevani luuseri.

Olen toki opetellut paljonkin asian sanoittamista. Uudessa työtilanteessa olen toisinaan sanonut ääneen, että vähän jännää. Vähän jännittäminen on ihan ok, kaikkihan vähän jännittävät. Mutta kun minä en jännitä vain vähän. Saatan jännittää niin paljon, että henki on salpautua enkä pysty ajattelemaan kirkkaasti. Hirveän monet ovat silti sanoneet minulle, että olen ihailtavan rauhallinen. Olen siis ilmeisesti oppinut esittämään rauhallista hyvin. Tai sitten on niin, ettei ole mitään yhtä minää, joka on jännittäjä. Ehkä onkin niin, että rauhallinen ja jännittäjä ovat olemassa samanaikaisesti, eivätkä sulje toisiaan pois. Onhan olemassa myös paljon sellaisia tilanteita, joita en jännitä ja joissa olen täysin rauhallinen. Olen vain aina niin keskittynyt näkemään sen ärsyttävän jännittäjän itsessäni, etten näe rauhallista minää, joka minussa myös on. En ole ymmärtänyt, että hyväksymällä jännittäjän, voin kiinnittää huomiota myös rauhalliseen puoleeni ja kenties antaa sille vähän enemmän tilaa.

Jännittämisestä huolimatta voi toimia. Jännittämisestä huolimatta voi nauttia. Jännittäminen on ihan ok. Ei tarvitse ole super-teflon-ihminen, ollakseen pätevä ja osaava. Ei tarvitse kyetä aina muodostamaan soljuvia lauseita ja ajatella kirkkaasti, vaikka olisikin ihan fiksu. Ei tarvitse hävetä jännittämistään. Voi antaa sen olla. Näin ei tietenkään ole vielä. Viimeksi tänään halusin läpsäistä itseäni naamaan, kun jännitin aivan arkisessa työtilanteessa. Mutta ehkä pikkuhiljaa. Pikkuhiljaa hyväksyn sen, että kyllä, minä olen jännittäjä, eikä se estä onnistumisiani tai tee minusta huonompaa ihmistä.

13.1.2019

Tänään arvioin suhdettani ironiaan, joka läpäisee maailmamme.

Teen parhaillaan suurten tunteiden teosta, esitystä Astrid Lindgrenin kirjasta Veljeni, Leijonamieli. Kirjassa ja varsinkin sen näyttämösovituksessa julistetaan ja tunnetaan häpeilemättä, huudetaan kauhusta, syleillään rakkaudesta ja ollaan kirkasotsaisesti valmiita taisteluun hyvän puolella. Tämä on välillä ongelma henkilölle (minulle), jota ylväät ilmeet ja tuimat tunteiden ilmaisut naurattavat. Raja vilpittömän tunteen ja saippuaoopperamaisen tunteilun välillä on häilyvä, kun ironinen huumori hiipii niin kovin helposti kaikkialle.

Usein sanotaan, että ironia on kylmää. Ajatus liittyy ehkä siihen, että ironian ja sarkasmin kautta ilmaistaan jotakin, jota on hankalaa sanoa suoraan. Esimerkiksi oma lapseni taputtaa laiskasti ja sanoo mahdollisimman lakonisesti “hei hyvä äiti”, jos teen jotakin hänen mielestään typerää. Monen mielessä on ehkä myös Tove Janssonin näkymätön lapsi, kertomus lapsesta, jota ironia on satuttanut pahasti. Siinä kertomuksessa ironia on vallan väline. Ehkä ajatus ironian kylmyydestä liittyy myös sen laskelmoituun luonteeseen. Ironinen puhuja ei lipsauta asioita vaan sanoo ne harkiten, sanoo yhtä, mutta tarkoittaa toista. Tunne voi purskahtaa ja tunteen ilmaus lipsahtaa, mutta ironia on aina harkittua. Ironinen tapa ilmaista ei kuitenkaan oikeasti kerro puhujastaan, ironialla voi ilmaista myös esimerkiksi empatiaa.

Niin. En koe, että ironia sinällään olisi jotakin kylmäkiskoista ja vältettävää, mutta on ehdottomasti olemassa maailmoja, joihin ironia ei kuulu eikä mahdu, niinkuin nyt tämä Veljeni, Leijonamieli. Jos yhteenkään kohtaukseen pääsisi ironiaa, se nakertaisi tarinan uskottavuutta ja koskettavuutta, sillä tässä maailmassa kaikki pohjaa vilpittömyyteen. Läpi-ironisessa nykyajassa on joskus vaikeaa olla vilpitön. Kaikki suuriin tunteisiin viittavat eleet alkavat heti naurattaa. Näyttämön äärellä olen tullut tulokseen, että tämä johtuu häpeästä. Jos ilmaisen tunteeni suoraan ja vilpittömästi ja tulenkin torjutuksi, joudun hirveän häpeän valtaan. Siksi on helpompaa kiertää ironian kautta ja siksi näyttämöhahmot, jotka puhkuvat tunnetta saavat aikaan kikatuksen; se on häpeän pakenemista, häpeälle nauramista.

Hillittyä ulkoasua ja viileän analyyttistä suhdetta kaikkeen pidetään usein älyn merkkinä. Suomessa on pitkä historia johtajia ja johtajuutta, joihin liittyy jurotus ja ilkeily, ikään kuin mykkyys ja tunnekylmyys olisivat synonyymi älylle ja vallalle. Toisinpäin tämä tarkoittaa, että suuria tunteita ja isoja eleitä kannattaa välttää, jos ei halua saada tyhmän mainetta. Jos ei halua joutua häpeään. Siksi kirkasotsainen paatos kuten “meidän väkemme saavuttaa kohta taas onnen”, on ohjattava hirvittävän tarkaksi, ettei se lipsahda ironiaksi. Ettemme nauraisi sille, minkä puolella haluamme olla.

Veljeni Leijonamieli on tarina, jossa kuollaan hyvän puolesta, taistellaan pahaa vastaan ja jossa asetetaan yhteisön hyvä aina oman edun edelle. Tarinan eetos on siis aika kaukana individualistin todellisuudesta ja siksi tarina onkin niin hieno. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä meidän aikamme edustaa. Toisaalta se on myös satu, jossa kuolema on jonkinlainen rinnakkaistodellisuus, maailma tähtitaivaiden takana, paikka, josta siirrytään aina uuteen ja aina uuteen maailmaan. Ehkä sellaisessa todellisuudessa onkin vähän helpompaa voittaa pelkonsa ja häpeänsä.i

11.10.2018

Tänään arvioin isääni

Pienenä minä olin isin tyttö. Isi hyssytteli koliikkivauvaa, kun äidillä oli jo täysin mennyt hermo. Isi teki töitä kotona ja kiisteli äidin kanssa, kumpi saa vaihtaa vaipan. Myöhemmin minä, pikkuveli ja isi olimme kolmikko, joka kävi lätkämatseissa, pelasi futista ja otti sohvalla tirsat sunnuntairuoan jälkeen. Äiti hoiti pikkusiskot, isi meidät kaksi, niin sen muistan.

Kun olin kuusi, isi lähti Tampereelle töihin. Hän kävi kotona keskiviikkoisin ja viikonloppuisin. Veljen kanssa odotettiin malttamattomina ikkunassa, milloin isi tulee. Kun isi tuli, jompikumpi sai ohjata auton pihaan. Se oli hienoa! Isi vei meidät myös itä-länsi pesisotteluun, enkä vieläkään muista kumpaa olisi pitänyt kannattaa. Isillä on hyvä huumorintaju; kun sisko noin 4-vuotiaana kysyi, mikä on motto, isi sanoi, että "esimerkiksi haistakaa paska koko torvisoittokunta".

Isin ja äidin ero oli minulle katastrofi. Olin loukkaantunut ja vihainen siitä, että isi saattoi noin vain jättää meidät, kannoin myös äidin vihaa. Vanhempani eivät osanneet puhua aiheesta, emmekä käsitelleet eroa mitenkään, se vain tapahtui, isi ei enää tullut kotiin. Asia jäi roikkumaan minun ja isän väliin pitkäksi aikaa, koska sitä ei puhuttu läpi kuin vasta pari vuotta sitten. Olen myös tajunnut, että tunsin syyllisyyttä lapsenvihastani, vaikka sehän oli mitä luonnollisin reaktio silloin kun kokee tulleensa täydellisen hylätyksi.

Nykyisin meillä on lämpivät välit. Koen, että ollaan läheisiä, vaikka ehditään nähdä aika harvoin. Lapseni rakastaa ukkiaan kovasti ja puhumme hänestä usein. Olen onnellinen, että minulla on isä, jolle voi soittaa ja joka on valmis auttamaan. Isi mm. muutti minut Kajaaniin ja takaisin ja siskoni Ruotsiin ja takaisin. Isältä on aina saanut satasen, kun tili on ollut nollilla ja jonkun haparoivan kannustuksen sanan. Joskus olen kadehtinut joidenkin tuttujen isäsuhteita, isejä, jotka ovat asuneet samassa kaupungissa ja olleet enemmän läsnä. Nykyään ajattelen, että kaukaakin voi olla lähellä ja läheisyyttä voi aikuisena itsekin edistää.

Isä on äkkipikainen ja ärtyy nopeasti äärimmilleen, mutta myös lauhtuu nopeasti ja on pojimmiltaan lämmin ihminen. Ehkä pinna on vähän myös pidentynyt iän myötä, ymmärrys on lisääntynyt sen suhteen, ettei jokaista pikkuväittelyä tarvitse voittaa, voi myös antaa periksi ilman että menettää kasvonsa. Kai se on sitä viisautta.

Isä on koulutettu ja sivistynyt ihminen ja lukee paljon, olen hänen maailmanymmärryksestään ylpeä. Meillä on aika paljon eroavaisuuksia maailmankatsomuksissamme, mutta isän kanssa voi aina keskustella. Minusta isällä - kuten monilla hänen ikäpolvensa edustajilla - on välillä vähän itsereflektio hakusessa, sellainen ei ollut muodissa heidän nuoruudessaan. Mutta hän on siitäkin huolimatta paras ja ainoa isi, joka minulla on. Minulla on hänet ja olen kiitollinen siitä.

9.10.2018

Tänään arvioin baarissa näkemääni tapausta ja ilmastonlämpenemiskysymystä.

Join tänään kahvin baarissa Helsingin Kalliossa. Siellä nautiskeli iltapäiväoluttaan muuan henkilö. Pian kävi ilmi, että tämä henkilö oli niin sekaisin, että kuvitteli olevansa vessassa. Hän oli vaivihkaa vetänyt housut kinttuihin ja istui penkillä paljaalla takamuksella. En jäänyt seuraaman, oliko henkilö jo ehtinyt tehdä jotain tarpeitaankin tuolille (en taida vähään aikaan istua juuri tuolle paikalle), kun oli kiire muualle. Mutta tämä häiritsevä kuva jäi verkkokalvoille. Miten absurdia, yököttävää, koomista ja kamalaa. Miten joku voi olla niin sekaisin, että kuvittelee olevansa vessassa, kun on avarassa julkisessa tilassa, jossa on muitakin?

Tilanne on varsin sama kuin ihmiskunnan enemmistön suhde ilmastonmuutokseen. Madonluvut lyötiin tiskiin juuri; päästöt on saatava kuriin nyt tai maapallon lämpeneminen jatkuu hallitsemattomana. On absurdia, yököttävää ja kamalaa, että varsin monen valtion johto ja vielä useampi yksittäinen ihminen on niin sekaisin, että kuvittelee voivansa jatkaa ihan kuten ennenkin, vaikka on aivan selvää, ettei näin ole. Maapallo ei kestä enää enempää päästöjä (kuten ei se kalliolaisen kahvilabaarin tuoli kestä ulostetta).

Toivoakin on, jos päästöt saadaan kuriin. Toivoa on, koska ne voidaan saada kuriin. Tarvitaan ainoastaan tahtoa. Kuten Sitran Mari Panzar sanoi uutisissa; kyse on poliittisista teoista. Emme tarvitse loputtomasti uusia teknologioita, tarvitsemme poliittisia päätöksiä päästöjen suitsimiseksi. Valtaapitävien pitäisi keskittää huomionsa siihen, miten kulutus vähenisi ja se vähäkin kulutus siirtyisi ekologisempaan suuntaan. Esimerkiksi lentäminen, lihansyönti, halpavaateketjut, fossiiliset polttoaineet ja kvartaalitalous ovat kyseenalaistamattomia käytänteitä kaikkialla, nyt viimeistään on aika kyseenalaistaa ne ja tehdä toisenlaiset valinnat houkuttelevammiksi. Ilmastonmuutoksesta on varoitettu kaksikymmentä vuotta, nyt on viimeinen hetki toimia!

Vuonna 2009 maailman päästöt poikkeuksellisesti vähenivät, silloin oli finanssikriisi. Tämä kertoo kaiken olennaisen kvartaalitalouden ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta. Siellä joku nostaa lasejaan ja kröhäisee; järjestelmämme nojaa kasvuun. Aivan. Tässä on ensimmäinen ongelma. Toinen ongelma on se, että jo hyvin pitkään järjestelmämme on ollut enimmäkseen irti reaalitaloudesta, investoinnit eivät hyödytä ketään muita kuin suuryritysten omistajia. Ennen oli toisin. Investoinnit olivat konkreettisia ja toivat infrastruktuuria ja työpaikkoja ja houkuttelivat luokseen usein myös muita investointeja. Shorttaaminen ei tuo mitään hyvää kenellekään. Kvartaalitalous ja pörssikeinottelut syövät konkreettista taloutta ja keskittävät varoja hyvin pienelle osalle maailman väestöä. Se on ongelma, koska pörssiyritykset eivät pyri toimimaan mahdollisimman eettisesti tai ekologisesti vaan tähtäimessä on olla mahdollisimman hyvä sijoituskohde, joka on lähes poikkeuksetta jopa vastakkaista kuin ekologisuus tai eettisyys. Se on ongelma, koska suuryritykset maksavat hämmästyttävän vähän veroja suhteessa kokoonsa ja ovat hyvin harvoin kiinnostuneita yhteiskuntavastuun kysymyksistä. Päinvastoin. Yritykset ovat haastaneet valtioita oikeuteen, koska niiden toimintaedellytyksiä on heikennetty laeilla (esimerkiksi minimipalkan nostaminen ja vesisärötyksen kieltäminen ovat olleet syitä haastaa valtio). Suuryritysten ainoa tehtävä on tuottaa voittoa hinnalla millä hyvänsä hyvin pienelle eliitille. Se on ongelma.

Kirjoitan parhaillaan toista romaaniani, joka sivuaa ilmastokysymystä. Olen lukenut jonkin verran kirjallisuutta teemaan liittyen ja lähes jokaisen teoksen lukemisen jälkeen minut on vallannut syvä voimattomuuden tunne. Toisaalta olen myös muuttanut käytöstäni. Olen vähentänyt radikaalisti lihansyöntiäni ja pyrkinyt vähentämään maitotuotteiden käyttöä. Olen lakannut kokonaan ostamasta vaatteita, joissa on vähänkään muovia (esim. polyester, akryyli, elastaani) elleivät ne ole kierrätyskuituja. Olen vakavasti pohtinut, miten voisin vähentää lentämistä (ulkomaille suuntautuvien työmatkojen suhteen en vielä kovasti, mutta kotimaassa täysin). Olen kiinnittänyt huomiota valintoihini. Koska valintoja voivat tehdä myös tavalliset ihmiset. Ja tavallisella ihmisellä tarkoitan nyt ihan jokaista, joka elää köyhyysrajan yläpuolella, eli pystyy tekemään elämässään valintoja. Valitsemalla toisin luo toivoa sekä itselleen että muulle ihmiskunnalle.

Kallion baarissa sekaisin olevalle henkilölle kutsuttiin noutaja, hän oli niin sekaisin, ettei oikein ymmärtänyt puhetta, saati että olisi osannut itse nousta jaloilleen ja poistua. Toivon todella, että valtiot, yritykset ja yksityiset kansalaiset alkavat ymmärtää puhetta ja raportteja ennen kuin meille kaikille tulee noutaja.

5.10.2018

Tänään arvioin tatuointikipua ja oman haavoittuvuuden hyväksymistä.

Taas se tapahtui. Otin tatuoinnin. En tiedä muista, mutta minulle tatuoitavana oleminen on suuri tunnekokemus. Olen aina ollut ihminen, jonka on vaikeaa hyväksyä oma avuttomuus ja haavoittuvuus. Haluaisin olla supernainen, jolla on aina takataskussa toimintaohje ja joka ei koskaan mene hiljaiseksi tai hämmenny. Kaikki toki tietävät, ettei se ole mahdollista. Kukaan ei ole supermitään, me kaikki olemme vain ihmisiä (tai eläimiä). 

Tatuointilavetilla haavoittuvuus on hyvin konkreettisesti läsnä. Kipu on välillä kova ja silti täytyy vain maata aloillaan ja kestää. Koska ei ole mahdollista vastustaa kipua tai pidättää hengitystä tarpeeksi pitkää aikaa, on ainoa mahdollisuus antautua kivulle. On hyväksyttävä se tosiasia, että minua sattuu. Tämä antautuminen vie minut aina hyvin filosofisiin sfääreihin kivun olemuksesta. Kokemus on usein puhdistava. Minulla on tapana mennä kuvan ottamisen jälkeen johonkin kauniiseen paikkaan, keskittyä hetki itseeni ja hengittämiseen. Siinä hengittäessä on usein kaikkensa antanut ja tyhjä olo. Tiedostan kyllä, kuinka koomista tämä on. Toiset henkistyvät meditoimalla, jotkut menevät kirkkoon, yksi ottaa tatuoinnin. En tietenkään ota tatuointia kokemuksen vuoksi, en edes muistanut koko asiaa, kunnes neula alkoi surista. Ensimmäinen ajatus oli, ettei enää koskaan tätä, miksi haluan tällaista kipua. Tämän ajatuksen ajan purin hampaita yhteen ja rutistin silmiä kiinni. Sitten muistin, että kivulle kannattaa antautua. Ja humps, olin taas kasvokkain kivun filosofisten ulottuvuuksien kanssa.

 Buddhalla oli ajatus, että elämä on kärsimystä ja se täytyy hyväksyä. Tai tarkemmin ottaen hänen ajatuksensa oli, että elämä on kärsimystä ja se johtuu elämänjanosta. Kun elämänjano sammutetaan, kärsimys lakkaa. Yksinkertaistettuna tämä ajatus voisi tarkoittaa elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on ja luopumista turhasta taistelusta. Tämä ajatus taas lähenee tyyneysrukouksen tuttua hokemaa ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa”. (Tyyneysrukous on toki siitä erilainen, että se etsii rohkeutta muuttaa niitä asioita, jotka on mahdollista muuttaa.) 

 Hyvin monet filosofit ja ajattelijat ovat pohtineet juuri tätä kysymystä, jonka eteen joudun tatuoitavana. Monet ihmiset hyväksyvät tällaiset elämän tosiasiat annettuina, mutta itse olen liian usein kuin kolmivuotias uhmassaan, haluan huutaa ”EN HYVÄKSY” myös sellaisten asioiden kohdalla, jotka eivät millään tapaa ole vallassani. Se on toki hyväkin. Tämä taipumus saa minut taistelemaan niiden asioiden puolesta, joihin voin vaikuttaa. Minulta puuttuu viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan. 

Kun makaan tunnin tatuoitavana täysin aloillani ja kestän koko ajan kipua, päädyn aina samaan ajatukseen; minun kannattaa päästää irti. Minun kannattaa hyväksyä tosiasiat. Minun kannattaa olla tässä ja nyt. (Hei vaan kaikki teepussiaforismeja kaipaavat yritykset, minut kannattaa palkata tatuoinninjälkeisiksi tunneiksi, matskua syntyy!) Vakavasti ottaen; tekee hirvittävän hyvää kohdata kipu ja oma avuttomuutensa/kyvyttömyytensä sietää kipua. Tatuoinnin tuottama kipuaistimus kuulostaa tietysti valtavan kornilta ja banaalilta, mutta se on niin konkreettista kivun kohtaamista, että se vie minut myös henkisten kipujen äärelle. Ja juuri siksi tatuoitavana itkettää. Kohtaan oman avuttomuuteni, pelkuruuteni ja sen, etten todellakaan ole supernainen. Kun antaudun kivulle, antaudun myös omalle avuttomuudelleni. Olen pelkkä ihminen, hyvin vajaa ja haavoittuvainen. 

27.9.2018

Tänään arvioin tahtomisen ja antautumisen välistä ristiriitaa arjessa.

Äitini oli ns. tahtonainen. Tiedätte varmaankin mitä tarkoitan. Ihminen, joka on kerta kaikkiaan päättänyt, miten asiat menevät ja sitten ne menevät niin, eikä mitään myönnytyksiä tehdä. Lepääminen ei ole sallittua ennen kuin päämäärä on saavutettu, luovuttamisesta ei puhuta koskaan. (Mielenkiintoista muuten, ettei ole olemassa termiä tahtomies! Ehkä he saavat helpommin haluamansa, eivätkä tarvitse niin suurta tahtoa?)

Arvostan äitiäni tässä tahtomisessa. Hän oli neljän lapsen yksinhuoltaja ja mm. päätti, ettei aio koskaan tinkiä lastensa harrastuksista. Me kaikki neljä kävimme musiikkikoulua ja harrastimme lisäksi kuka mitäkin, mm. ratsastusta. Äiti ei koskaan valittanut siitä, että harrastukset maksavat. Hän valitti kyllä vaatteiden, ruoan ja muiden menojen hintoja ja maksoi laskut aina vasta toisen huomautuksen jälkeen, mutta harrastusten suhteen hän oli päättänyt, että niitä pitää olla, koska niillä on väliä ihmiseksi kasvamisessa. Asialla oli tietenkin myös kääntöpuolensa. Äiti valikoi hyväksi katsomansa harrastukset ja harrastukseen oli aina pakko mennä, mitään selityksiä ei kuunneltu. Koska äiti joutui tekemään paljon töitä ja suuria myönnytyksiä omiin menoihinsa, jotta rahat riittäisivät harratuksiimme, oli harrastettava tai itkettävä ja harrastettava.

Mietin tätä tahtomista ja hampaat irvessä harrastamista tänään, kun olin uimassa. Pidän vedestä. Ajelehtiminen, vajoaminen ja taas pintaan pyrkiminen sekä kokemus veden kannattelevasta voimasta tekevät hyvää. Uimisesta sen sijaan en ole enää pitkään aikaan pitänyt. Uin aina väkisin kilometrin, koska tiedän, että se tekee hyvää ruumiille. Pakotan itseni uimaan, vaikka jo sadan metrin jälkeen ottaa päähän, siksi uin yleensä liian kovaa ja muutaman sadan metrin jälkeen olen täysin kuollut. Tänään tapahtui kuitenkin jotakin yllättävää. Nopeat uimarit -kyltti puuttui radalta, enkä osannut arvioida, mille radalle kuuluisin. Aloin vaihdella ratoja sen mukaan, mikä meni tahtiini. Puikkelehtiessa radalta toiselle unohdin laskea, paljonko olin uinut. Luovuin laskemisesta ja siinä samalla luovuin pakosta uida kovaa. Äkkiä uiminen tuntuikin ihan mukavalta ja suostuin veden antamaan vastukseen kovassakin vauhdissa. Tällaista tämä on, ajattelin, uinti tuntuu lihaksissa.  

Saunan lämmössä sulattelin kokemustani ja ajattelin äitiäni, joka ei suostunut siihen, että asuntovelkaisella yksinhuoltajalla ei ole varaa kaikkeen, mihin kahden aikuisen perheillä on. Ei-suostumiseen liittyi varmasti häpeää, epäreiluuden kokemus ja näyttämisen tarve. Jos hän olisi antautunut realiteeteille, hän olisi samalla myöntänyt maailmalle, ettei pärjännyt elämässä kuten kuvitteli pärjäävänsä, ettei hän onnistunut kuten moni muu oli onnistunut ja että hän oli välillä hyvin väsynyt tilanteeseensa.

Antautuminen elämälle on hyvin usein antautumista realiteeteille, niiden hyväksymistä. Samalla tavalla kuin antautuminen uimiseen on sen hyväksymistä, että vesi tuntuu raskaalta kovassa vauhdissa ja että harrastajauimari ei ui kilometriä alle vartin (ainakaan minun tekniikallani). Vaikka tahtominen ja päättäväisyys ovat monesti hyviä ominaisuuksia, voi antautumalla joskus päästä helpommalla. Sen sijaan, että ruoska viuhuu ja päänsisäinen ääni huutaa, että nyt saatana uit tai itket ja uit, voi olla mukavampaa, että päänsisäinen ääni toteaa, että okei, nyt tuntuu vähän raskaalta, mutta tämä on vain parikymmentä minuuttia elämästäsi ja sitten pääset saunaan. Toivon, että äidin sisäinen ääni edes joskus tajusi sanoa, että neljä lasta ovat pieniä vain rajatun ajan ja muuttavat lopulta pois kotoa ja sitten sinulla on mahdollisuus omiin harrastuksiin. Sillä niin kävi. Elämänsä viimeiset vuodet äiti nautiskeli ja varmasti osasi antautuakin.

Kuulun niihin, joista arki tuntuu aika usein raastinraudankarhealta. Jatkuvasti samana toistuvat puuronkeitot, imuroinnit, repunpakkaamiset ja lapsen kiukkupuuskien vastaanottamiset tuntuvat kuorivan elämästä ilon. Kyse on varmaan tässäkin antautumisesta. Tämä on elämäni nyt. Elämäni nyt ei ehkä ole ihaninta ja kukkeinta elämää, mutta ei se mitään. Aina ei voi olla juhla. Välillä on vain tuijotettava samana toistuvia kaakeleita ja siedettävä veden raskaus.

10.9.2018

Tänään arvioin koston kysymystä ja anteeksiantoa.

Luin romaanin ”Aivan kuin minua ei olisi”. Se ei ole mikään uusi romaani, mutta sen tematiikka on yhä todella vavahduttava. Se kuvaa siviileihin kohdistuvaa nöyryytystä ja väkivaltaa osana sodankäyntiä, pohtii hirveitä kokemuksia yksilön näkökulmasta, mutta myös sitä, milloin väkivallan uhri laskeutuu henkisesti väkivallan tekijän tasolle. Kirjoittaja kuvaa kysymystä monitasoisesti ilman yksinkertaistuksia. Mieleeni jäi erityisesti kidutetun ja raiskatun tytön synnyttämä vauva, jonka ei annettu elää. Vauvan tappaminen oli ymmärrettävä osa raiskauksista ja murhista irtisanoutumisen prosessia, mutta yhtä kaikki sekin oli tappamista. Sodan raadollisuus oli läsnä romaanin jokaisessa lauseessa.

Näin vähän aikaa sitten dokumentin, jossa sotarikollinen matkusti tuomion kärsittyään takaisin kotimaahansa pyytämään anteeksi. Hän vaikutti vilpittömältä. Osa uhreista otti anteeksipyynnön vastaan, osa ei kyennyt. Luettuani tämän samasta sodasta kertovan romaanin olin niin vihainen uhrien puolesta, etten enää voinut kuvitella anteeksiantoa, vaikka tämä sota ei koskenut minua muuten kuin uutisoinnin kautta. Kirjassa kuvatut hirveydet olivat niin järkyttäviä, että niiden jälkeen anteeksianto tuntui täysin absurdilta. On kuitenkin olennaista pyytää anteeksi. Se tekee näkyväksi sen, että tapahtunut oli vääryys.

Kasvatusoppaissa usein neuvotaan, ettei raivoissaan olevalle lapselle kannata puhua järkeä. Tunne on niin voimakas, etteivät analyysiin kykenevät aivoalueet pysty toimimaan. (Lapsi kannattaa sen sijaan ottaa syliin, jos hän vain suostuu siihen.) Kostossa on kyse samasta asiasta. Tunne nöyryytyksestä ja tarve saada hyvitystä hyökyvät yksilön ylitse, eikä siinä tilassa kykene koskaan asettumaan toisen asemaan. On tietysti ehdottomia sääntöjä, lakeja; toiseen ei kajota fyysisesti. Kajoaja on aina vastuussa, ei koskaan uhri. Uhrin ei tule pystyä asettumaan väkivallantekijän asemaan, on väkivallantekijän asia mennä itseensä ja reflektoida tekojaan. Mutta jos uhri pystyy nousemaan pois uhriasemastaan, jos häntä tuetaan ja hän saa huonojen kokemustensa rinnalle hyviä kokemuksia, kokemuksen, että hän on arvokas ja että häntä halutaan kuulla, on ehkä mahdollista päästä irti nöyryytyksen kokemuksesta ja nähdä myös väärintekijän vaikuttimet. Se ei tarkoita, että hyväksyisi toisen tekoja tai että niiden yksiselitteinen vääryys lakkaisi joskus olemasta. Silti se, että näkee, miksi henkilö toimi kuten toimi, yleensä helpottaa uhriksi joutunuttakin. Sillä koskaan ei ole kyse uhrista, aina väkivallantekijästä. Väkivalta ei koskaan tapahdu siksi, että uhri teki tai jätti tekemättä jotakin. Se tapahtuu aina siksi, ettei väkivallantekijällä ollut kykyä tai halua hillitä itseään väärintekemiseltä. Siksin anteeksi pyytäminen on olennaista; se kertoo, että uhri ei ole vastuussa tapahtuneesta.

Aivan kuin minua ei olisi -romaanin kertoja-minän pohdinta kiduttajien tasolle laskeutumisesta liittyy väkivallan ja väkivallalla fantasioinnin kysymykseen. Se on tärkeä kysymys. Lapsuudenkodissani sain silloin tällöin selkäsaunan. (On eri asia joutua oman vanhempansa satunnaisen lyönnin kohteeksi kuin olla systemaattisen henkeä uhkaavan väkivallan alistama, en aseta näitä kahta samanarvoisiksi asioiksi, mutta kirjoitan kokemuksestani, koska se on ainoa väkivallan ja nöyryytyksen kokemus, jota itse kannan.) Itse en koskaan ole lyönyt lastani, mutta olen monta kertaa fantisoinut, kuinka saisin hänet nyrkin iskulla hiljenemään ja tottelemaan. On aina eri asia toteuttaa väkivaltaa kuin ajatella sitä, mutta väitän, että niin kauan kuin itse ajattelin oman lapseni lyömistä, olin huonompi vanhempi kuin nyt, kun olen päässyt ajatuksesta eroon. Myös kostofantasiat ruokkivat väkivallan ilmapiiriä, vaikka niitä ei koskaan toteutettaisi. Se, että mahdollisuus väkivaltaan on olemassa, on täysin eri tilanne kuin se, ettei väkivalta ole vaihtoehto.

Miten pystyä anteeksiantoon? Miten luopua kostosta? Joskus ihminen menee niin rikki, ettei anteeksianto, kostonajatuksista luopuminen tai kokonaiseksi tuleminen ole mahdollista. Mitä suurempi väkivallan kierre on, sitä enemmän on pysyvästi rikkinäisiä ja sitä pidempi on vihan sukupolvelta toiselle siirtymisen ketju. Itselleni täydellisen hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kokemus oli avain muutokseen. Tällaisen kokemuksen sain toisen ihmisen sylissä. Syli ei arvota, syli ei kysele, syli ei arvostele, syli hyväksyy ja ottaa vastaan, pitää huolta. Sylissä koen olevani arvokas. Hyväksyvän sylin tuottama kokemus auttoi minua näkemään, etteivät vanhempani rankaisseet minua fyysisesti siksi, että olisin ollut vääränlainen vaan siksi, että he eivät osanneet toimia oikein. He toimivat väärin, en minä. Ei ole mitään rikettä, joka oikeuttaisi fyysisen kajoamisen. Tämän ymmärtäminen vei minulta myös kaikki ajatukset siitä, että joskus löisin omaa lastani.

Ihminen, joka on joskus ollut väkivallan kohde, on todennäköisesti rakentanut panssarin, jonka läpi ei pääse kukaan eikä mikään. Sitäkin Aivan kuin minua ei olisi kuvaa, pakenemista itsensä sisään. Vaatii monta hyvää tekoa, monta lämmintä kohtaamista, monta tilaisuutta päästä syliin, ennen kuin on mahdollista antautua ajatukselle, ettei mikään uhkaa. Vasta silloin voi päästää irti suojauksistaan ja vasta silloin voi vastaanottaa rakkautta. Ja todennäköisesti vasta silloin voi edes harkita antavansa anteeksi, kun on saanut osaksi identiteettiään myös jonkin muun kokemuksen kuin nöyryytetyksi tulemisen.

11.7.2018

Tänään arvioin avunpyytämisen vaikeutta.

Kohtasin lähi-Alepan ahtaalla pakastekäytävällä kummallisen näyn. Kahdeksankymmentäplus -ikäinen rouva yritti ponnistaa rullilla kulkevalle muovijakkaralle, jollaista kaupassa käytetään mm. ylähyllyjen täyttämisen helpottamiseksi. Kun rouva oli kammennut itsensä pallille, hän laski polvensa pakastealtaan reunalle ja pyrki vielä ylemmäs. Ymmärsin, että rouva haluaa jonkin pakasteen ylähyllyltä, jonne ei alle 160 cm varrellaan yltänyt. Tarjosin tietysti apua, mutta rouva vain hymyili ja mumisi puoli vartaloa pakastekaapissa pärjäävänsä kyllä. Rouva pärjäsikin ja sai pakasteensa, mutta jäin miettimään rouvan edesottamuksia. Tuossa iässä pallilta horjahtamisella voi olla todella vakavia seurauksia ja siitä huolimatta rouva mieluummin kiipesi pakastealtaan reunalle keikkumaan kuin otti vastaan apua. Valitettavasti näin tulevaisuuteni. 176-senttisenä en ihan heti kaipaa apua pakastealtaan ylähyllylle yltämiseen, mutta voin kuvitella kanniskelevani liian painavia huonekaluja myös iässä, jossa ei kannattaisi kanniskella enää mitään. Koska mitäpä sitä nyt muita vaivaamaan.

Miksi apua on niin vaikeaa pyytää? Muiden syitä en tietenkään voi vedenpitävästi päätellä, mutta omasta puolestani voin puhua. Yksin pärjääminen kytkeytyy ehdottomasti esikoisuuteen, siihen, että olen aina saanut kehuja, kun olen pystynyt ja osannut itse. Jos aikuisen on täytynyt auttaa minua, on se tarkoittanut kolmen pikkusisaruksen hallinnoimisesta luopumista hetkeksi, mikä taas on tarkoittanut kaaosta (meitä on neljä ja olemme kaikki syntyneet kuuden vuoden sisällä). Lisäksi minut on esikoisena vihitty aikuisten asioihin aika aikaisin. Olen osannut ”ihan itse” aikuisten juttuja, joita ei ole valaistu pikkusisaruksilleni. Se on ollut tapa erottua ja kalastella kehuja. Avun pyytäminen olisi laskenut minut räkänokkaisten pikkusisarusten tasolle. Meillä on myös aina arvostettu reippautta ja toimeliaisuutta. Avun pyytäminen hidastaa tapahtumisprosesseja. Itse olisit jo perillä, apua pyytämällä olet vasta kynnyksellä. Näin. Tämän tekstin keittiöpsykologinen taso on jo varsin pitkällä.

Jatkan osin samaa linjaa, mutta laajennan vähän. Vaikka väitän olevani medialukutaitoinen henkilö, olen täysi somemaailman orja. Vaikka ymmärrän, että ihmisillä on tapana ladata someen kuvia vain huippuhetkistä (ja liittää huippuhetkiin pseudoaforismeja, jotka alleviivaavat näitä hetkiä) ja jättää vaikeudet raportoimatta, katson silti muiden huippuhetkiä, kuin ne olisivat koko totuus. Somessa pyritään rakentamaan kulissi, joka kertoo henkilön olevan kiinnostava. Kiinnostava henkilö on menestynyt, onnellinen, hauska, sanavalmis ja aina menossa tai vaihtoehtoisesti otsaa vetäytyä erämaan yksinäisyyteen. Hänellä on menestyneitä, hauskoja, kauniita ystäviä, kuohuviiniä, varpaat vasten kaunista maisemaa ja välillä kosketus rosoisuuteen esimerkiksi matkan kautta. Kiinnostava henkilö ei ole epätoivoinen, kohtuuton, mustasukkainen, negatiivinen tai mielenterveyskuntoutuja. Kiinnostava henkilö ei ole vailla mitään, hän elää täyttä elämää.

Tätä kuvastoa vasten avun pyytäminen ei ole mahdollista. Avun pyytäminen romahduttaa vaivalla rakennetun kulissin. Avun pyytäminen voi jopa romauttaa ystävyyden. Terapeuteilla käyminen on varmasti lisääntynyt juuri tästä syystä; ei ole enää rohkeutta avata sydäntään tuttaville. Tuttava voi konmarittaa sinut seuraavalla viikolla, koska ei halua olla tekemisissä energiasyöpön kanssa. Siitähän on kirjoitettu artikkeleittain: ”Älä hyväksy tuttavaa, joka vaatii liikaa. Pidä itsesi puhtailla vesillä”. Tottakai on olemassa esimerkiksi narsisteja, jotka ihan todella pyrkivät tekemään kanssaihmisten elämästä helvettiä, mutta narsisteja on koko väestöstä alle 1%. Todennäköisesti kuulevaa korvaa ja tukea (tai kirjahyllyn kantamista) tarvitseva tuttava on ihan tavallinen avuntarpeessa oleva ihminen, ei mikään energiasyöppö-ansa. Ja todennäköisesti jokainen tarvitsee joskus tukea ja apua, riippumatta siitä, mitä kuvaa sometililleen.

Yli kahdeksankymppinen rouva Alepassa tuskin oli some-illuusion uhri, enkä tiedä, oliko hän myöskään vaativan vanhemman esikoinen. Hän hymyili leveästi saatuaan pakasteen itse. Ehkä me kaikki olemme jossain asiassa kolmivuotiaan tasolla, joka ihan vain haluaa tehdä kaiken itse, koska haluaa saada tyydytystä itse tekemisestä. Miten vaan. Mutta sanon tämän nyt vielä kerran itselleni; on ihan ok pyytää apua!

2.7.2018

Tänään arvioin loman ideaa.

Olin lomalla. Olen harvoin ollut lomalla. Se on ollut minulle vaikea konsepti, koska siinä päästetään irti arkipäivän kontrollista ja antaudutaan tilanteille, joita ei ehkä ole suunniteltu. Olen kyllä nuorempana ollut ties missä kuukauden kaukomatkoilla ja niissä on toki päässyt irti arjesta, mutta lepäämään en noilla matkoilla koskaan onnistunut, eikä se ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli kokea ja nähdä mahdollisimman paljon. Nuo matkat suunnittelin tarkkaan ennalta, jotta mikään ei olisi mennyt minulta ohitse.

Nyt kuitenkin olin ihan oikealla lomalla. En käynyt kaikissa kohteissa, joissa olisi ollut mahdollista vierailla. Vietin tunteja lukien kirjaa ja makoillen auringossa. Istuin kahviloissa ja viilennyin uima-altaassa. Totesin, että lomailu on kivaa. Minulle sopii laiskottelu lämpimässä kaupungissa.

Kadehdin ihmisiä, jotka ehtivät kaikkialle. Olin aiemmin itsekin sellainen. Kalenteri turvoksiin ja menoksi. Kaikki festarit, kaikki juhlat, kaikki mahdolliset kulttuurikohteet. Olisi ihanaa olla ihminen, jolla riittää energiaa jatkuvaan aistitulvaan, kaikkien tuttujen tapaamiseen ja valtavien verkostojen luomiseen. Luulin olevani sellainen, nyt olen todennut, että en ole. Olen ihminen, joka tarvitsee laiskottelua. Olen nyt neljäkymmentävuotias. Minulla kului neljäkymmentä vuotta tämän asian ymmärtämiseen ja hyväksymiseen.

Nyt lomani on ohitse. Olen hämmentynyt. Tältäkö tuntuu, kun on ollut lomalla ja antautunut laiskottelulle ja nyt pitäisi löytää reippaus töiden tekemiseen? Haluaisin ainoastaan takaisin helteeseen, sulavien jäätelöiden, edullisten kahvikupposten ja viilentävien uima-altaiden äärelle. Töiden tekeminen ei kiinnosta vähääkään. Haaveilen seuraavasta mahdollisuudesta laiskotella. Katselen kateellisena tuttujen lomapäivityksiä ja mietin, milloin olisi taas varaa matkustaa jonnekin.

Ehkä ongelmani on, etten ole aiemmin juurikaan lomaillut. Viimeksi kolme vuotta sitten vietin kaksi viikkoa ilman tietokonetta. Kymmenessä päivässä ei pysty lepäämään pois kaikkea elämän aikana kasautunutta lomankaipuuta. Tai ehkä loman jälkeen työvuori tuntuu valtavalta siksi, että se hetken näyttäytyy kokonaisuudessaan. Kun taas paneudun johonkin työtehtävään, muut työt unohtuvat, eikä vuori juuri silloin näytä niin valtavalta.

Joku sanoi joskus, että suomalainen neljän viikon kesäloma on ongelmallinen, koska siinä ajassa lipuu niin kauas työelämästä. Silloin tällöin vietetyt lepohetket ovat helpompia, koska työstä ei irtaudu niin täysin. En tiedä, mikä on totta. Mutta aion tästälähin lomailla aina kun siihen on mahdollisuus. Lomailu oli niin kertakaikkisen ihanaa.

12.5.2018

Tänään arvioin arvioinnin kriteerejä.

En ole ehtinyt kirjoittaa blogia hetkeen. Mitä pidemmäksi blogikirjoitustaukoni on venynyt, sitä suuremmaksi on noussut kysymys, kannattaako blogia pitää, jos sitä ei ehdi kirjoittaa. Blogiahan kuuluu päivittää tiuhaan.

Syy blogihiljaisuuteen on ollut Nuori Näyttämö –hanke, jossa toimin raatilaisena. Kävin katsomassa kaksikymmentäseitsemän 13-19 –vuotiaiden tulkintaa neljästä näytelmästä, jotka hanke tilasi. Ne olivat Pipsa Lonkan ”Tuntemattoman eläimen jäljet”, Veikko Nuutisen ”On isis”, Gunilla Hemmingin ”Carmina” ja Rasmus Lindbergin ”Ainon aito mä”.

Palautteen antaminen kuuluu ohjaajan työnkuvaan. Omassa työssä palaute on aina suhteessa siihen yhteiseen maailmaan, jota ollaan luomassa, sen lainalaisuuksiin. Tilanteessa, jossa antaa ns. yleispalautetta, liikutaan hankalammalla alueella. Totta kai tässäkin tapauksessa pyrin palauttamaan kaiken sanomani siihen, mikä tyylilaji oli valittu ja miten tekstiä tulkittu, mutta aika monta kertaa palautteeni jokin osa perustui ajatukseen siitä, miten teatteria kuuluu tehdä ja mitä hyvässä esityksessä pitää olla.

Hankkeen suola, sokeri ja pippuri olivat nuorten ryhmien erilaiset lähtökohdat. Oli ilmaisutaidon lukion ryhmiä, musiikkipainotteisen lukion ryhmiä, ilmaisutaiteen perusopetuksen ryhmiä, työväenopiston ryhmiä, teatterikerhoja ja muutama vain tätä projektia varten kokoon kasattu ryhmä. Osa nuorista oli aikuisuuden kynnyksellä ja pyrkimässä alalle, mutta joukossa oli myös hyvin nuoria tekijöitä (nuorin esiintyjä taisi olla 10-vuotias) ja eräskin autonasentajaksi opiskeleva nuori mies, jonka ensikosketus teatteriin oli tämä hanke. Osalla ryhmistä oli vetäjänä ammattilainen, koulutettu aikuinen, joitakin ryhmiä ohjasi äidinkielenopettaja, parissa ryhmässä oli ohjaajana työpari, jonka molemmat osapuolet myös näyttelivät esityksessä.

Ryhmien taustat näkyivät tulkinnoissa ja nakersivat pikkuhiljaa ehdottomia totuuksiani siitä, miltä teatterin pitää näyttää tai mitä hyvässä esityksessä kuuluu olla. Mitä sitten, jos joku on selin, jos hän on kuitenkin uskaltanut kiivetä lavalle. Mitä sitten, jos jonkun ääni ei kuulu, jos hän on kuitenkin osa porukkaa ja nauttii olostaan. Mitä sitten, jos esitys on kökkö, jos ryhmä seisoo sen takana yhtenä jenginä. Miksi tärkeintä olisi joku epämääräinen ”taso”, kun näkee, että joku ylittää itsensä ja uskaltaa antaa äänensä suuremman yhdessä luodun kokonaisuuden käyttöön.

Myönnän, että jos kyse olisi ammattilaisista, en pohtisi tällaista metatasoa ollenkaan. On tiettyjä melko yksimielisesti hyväksyttyjä laadun kriteereitä, joiden odottaa täyttyvän, kun menee katsomaan ammattilaisten tekemää teatteriesitystä. Toisaalta tyylikeinona näitä kriteereitä jatkuvasti rikotaan. Joku tekee tarkoituksellisesti todella hitaan ja tasarytmisen esityksen, joku leikittelee kökköestetiikalla ja puhetekniikalla, josta on mahdotonta saada selvää, joku laittaa kaikki hahmot puhumaan selin ja silti ja ehkä juuri siksi esitys saattaa olla hieno ja toimiva. Miksi siis oikeastaan on niin, että pitää hallita säännöt, jotta ne voi rikkoa? Entä jos on ihan vaan mainio sääntöjä rikkoessaan, vaikka ei ehkä ole tietoinen kaikista säännöistä, joita rikkoo? Toisaalta voisi yhtä hyvin kysyä, miksi harrastajaesityksen arvioinnin kriteerien pitäisi erota ammattilaisten arvioinnin säännöistä. Kun haluan nähdä hyvän esityksen, en ole kiinnostunut tekijöiden taustasta, vaan siitä, että esitys puhuttelee minua.

Kun palautan mieleeni kaikki kaksikymmentäseitsemän esitystä, jokaisessa esityksessä parhaat hetket olivat niitä, kun näyttämöllä nautittiin. Yhtälailla; kun palautan mieleeni ammattilaisten esityksiä, joista olen pitänyt ja joiden puolelle olen heti asettunut, tämä sama yksinkertainen asia on toteutunut niissäkin. Kun oikein poraudun asiaan, katsojanautinnon keskiöön nousee varsin usein tekemisen riemu. Kun työryhmästä huokuu, että kaikki nauttivat siitä, mitä ovat tekemässä, on katsoja heti valmis antautumaan. Vasta sen jälkeen tulevat tyyli, maku ja osaamiseen liittyvät kysymykset, ne ovat innon ja nautinnon kanavoimisen välineitä.

Ehkä pidän tätä ohjenuorana myös tämän blogin kanssa. Tämä on kivaa, jos en aseta itselleni turhia reunaehtoja, kuinka usein blogia pitää päivittää.

24.3.2018

Tänään arvioin suhdettani sisustuslehtiin.

Monet kritisoivat sisustuslehtiä siitä, että niiden kuvissa ei näy elämä. Minä en. Minä näen elämää aivan tarpeeksi omassa kodissani. Saan raivoon asti todistaa, kuinka sekunti sitten pyyhitty pöytä on taas lähmäinen, kuinka juuri imuroitu eteisen lattia on taas hiekassa ja kuinka edellissyksynä maalattu seinä on taas täynnä tummia jälkiä ja kolhuja. Jotkut kutsuvat sitä arjeksi, minä kutsun sitä hivutukseksi. Pikkuhiljaa hivutetaan ihmisestä mehut, kun kaikki, mikä juuri tuli valmiiksi on seuraavassa sekunnissa taas pisteessä nolla. Arjen askareet ovat  turhauttavampia asioita, mitä tiedän. Siinä näkee kätensä jäljen, sanovat jotkut siivoamisesta. Näkisikin, mutta kun järjestys ei pysy, puhtaus ei säily, ketään ei kiinnosta. 

Juuri siksi sisustuslehdet ovat arvokkaita. Ne ovat pysähdyksen hetkiä. Ne ovat unelmahöttöön uppoamista. Suorassa olevat puhtaat jalkalistat, sormenjäljettömät vaaleat pinnat, tarkkaan asetellut tyynykasat, niitä ei kukaan pääse sotkemaan. Minua rasittaa sisustuslehdissä myös teksti. Ei minua kiinnosta, miten joku päätyi keltaisiin astioihin tai mustiin kaapinoviin tai mitä tämä henkilö tekee työkseen. Minä haluan täyttyä kuvista, joissa asiat ovat hallittavia, kauniita ja harmonisia. Sisutuslehdissä ei ole ilmastonmuutosta, toksista maskuliinisuutta tai valtaa väärinkäyttäviä öykkäreitä. Siellä on vain tarkkaan valittuja värejä, ainiaan järjestyksessä pysyviä asetelmia ja kaunis valo. Kuvaa katsoessa rauhoitun, kuvaa katsoessa en muista vastuitani tai vaaleaa villahametta, joka juuri sotkeutui punajuureen, koska sitä oli roiskunut keittiön tuolille, kuvaa katsoessa en muista lasikattoja, kielteisiä apurahapäätöksiä tai päättyneitä ihmissuhteita, kuvaa katsoessa rauhoitun. Rauhoituttuani minulla on ehkä taas virtaa pyyhkiä se saatanan keittiön pöytä ja suojella poikaani toksiselta maskuliinisuudelta.

12.3.2018

Tänään arvioin sarjakuvakirjaa ja suhdettani pimppiin.

Olen kuudettatoista päivää taudin kourissa. Tänään on ensimmäinen vähän helpompi päivä ja tuntuu, että päässäkin liikkuu jotain muutakin kuin räkää. Olen lukenut paljon, koska muuhun ei ole ollut energiaa ja silti on halunnut tehdä jotakin, ettei turhautuminen jyräisi kaiken ylitse.

Sain vähän aikaa sitten lahjaksi ”kielletty hedelmä” –sarjakuvakirjan (Kustannusosakeyhtiö Sammakko). Se kertoo naisen sukupuolielimistä, tuttavallisemmin pimpistä. Olin vähän vaivautunut kirjasta. Ajattelin, että miksi minun pitäisi lukea pimpistä, minullahan on sellainen, joten tiedän siitä paljonkin. Samalla tavalla olen ajatellut ”vaginamonologeista” ja ”pimppini on valloillaan” –teoksista, tutustumatta niihin millään tavalla. Olen ihmetellyt, miksi vagina tai pimppi pitää liittää teoksen nimeen ja "siitä värkistä" niin kovasti huudella. Ne ovat ärsyttäneet minua, herättäneet vastareaktion, vaikka olen sentään tehnyt itsekin esityksen naiseudesta. Yksi esitykseni olennaisista kysymyksistä oli ”miksi pimppi on lähtökohtaisesti pornografiaa, mutta pippeli komediaa?”. Olen käsitellyt aihetta myös näytelmässäni Sinisiipi ja silti tämä sama vastareaktio. Sopivasti Laura Huhtasaari kauhisteli samaa aihetta lehdessä, hän oli järkyttynyt Pimppini on valloillaan –kirjasta työpöydällään. Ymmärrän Lauraa, mutta kehottaisin Lauraa hetkeksi pysähtymään ja miettimään omaa reaktiotaan. Mihin hänen vastareaktionsa liittyy? Miksi sana pimppi tai kirkkoveneen kuva kirjankannessa herättävät aggressioita?

Minä luin lahjakirjani ja havahduin. Pimppi on pornografiaa, koska se on tabu. Itsekin olen opiskellut ihmisen biologiaa kirjasta, jossa ei kuvattu ulkosynnyttimiä eli vulvaa lainkaan. Pimppini on valloillaan –kirjan nimi ärsytti minua, koska se herätti minussa häpeää, koska minut on opetettu ”piilottamaan kalleimpani”, eli häpeämään pimppiäni. Pippeli on esillä, eikä sitä voi kokonaan piilottaa ja pippeliin myös suhtaudutaan luonnollisemmin. Olen ollut sata kertaa tilanteessa, jossa saunan jälkeen tai uimaan mennessä viuhahdetaan tarkoituksella tai muutaman oluen jälkeen aletaan esitellä munia vitsimielessä. Se on useimpien mielestä hauskaa tai ainakin suhteellisen harmitonta. Jos joku esittelisi vulvaansa muutaman oluen jälkeen, se herättäisi todennäköisesti pahennusta. Onneksi muutos on jo alkanut. Itse en juurikaan katso tv-sarjoja, mutta olen kuullut että HBO:n Girls-sarjassa pääosa vilauttelee vulvaansa. Sinänsä vilauttelusta voi olla montaa mieltä, mutta olisi kiva että oikeus olisi yhtäläinen kaikille tai ei kenellekään.

Suosittelen kielletty hedelmä –kirjaa kaikille, miehille, naisille, tytöille, pojille ja muunsukupuolisille. Kirja kertoo todella oivaltavasti ja hauskasti esimerkiksi noitavainojen, valistusajan ja kansanperinteen suhteesta pimppiin ja esimerkiksi kuukautisiin. Olisinpa lukenut tämän jo kaksikymmentä vuotta sitten. Olisi ehkä ollut helpompaa olla ihminen, jolla on pimppi, eikä olisi tarvinnut niin kovasti ottaa nokkiinsa siitä, jos jossakin otsikossa käytetään naisen sukupuolielimiä kuvaavaa sanaa.

28.2.2018

Tänään arvioin kiitollisuutta ja hyväntekeväisyyttä influenssaisen näkökulmasta.

Kuumehouraisena löytää näköjään kadoksissa olleen kiitollisuuden. Influenssa tuli taloon ja pakotti makaamaan kolmen peiton alla jäisessä horkassa. Peittojen alla kiitin siitä, että minulla on nämä peitot ja tämä sänky ja tulehduskipulääkettä, joka ehkä kohta taittaa pahimman horkan. En ajatellut tekemättömiä töitä, alani epäreiluja rakenteita tai mitään, mitä seuraavaksi pitäisi. Olin ihan ja pelkästään kiitollinen, että minulla on lämmin paikka, missä sairastaa. Päätin, että kunhan tokenen, lahjoitan rahaa jonnekin, joka jakaa kaikista köyhimmille villapeittoja, SPR esimerkiksi kävi mielessä.

Lahjoitin kyllä rahaa, mutta älkää luulko, että jalostuin ihmisenä. Heti kun kuume vähän laski, aloin valittaa, että joudun himmailemaan ainakin kaksi viikkoa ennen kun pääsen treenaaman kunnolla. Kaikki kiitollisuus oli tiessään, tilalla pelkkä epäreiluuden kokemus. Näin lyhyt on ihmisen muisti.

Muistista puheen olleen. Melko kiinnostava tapaus tämä Brother Christmas, joka ei tunnu muistavaan kauheasti mitään sanottaviaan. Sinänsähän on melko epäolennaista, mitä hän on yksityisviesteissään sanonut, jos on hoitanut asiansa kunnialla. Mutta kun ei ole. Ei ole todellakaan samantekevää, paljonko hyväntekeväisyydellä kerätyistä varoista menee luvattuun kohteeseen ja paljonko jaetaan minne sattuu tai pidetään itsellä. Ylipäätään yksityiset hyväntekijät, jotka vetoavat liikuttaviin stooreihin, ovat siinä mielessä vähän niin ja näin, että vakiintuneempi pulju saisi rahalla todennäköisesti enemmän hyvää aikaa. Tietysti on hienoa, että yksittäinen kuoleva lapsi saa toiveensa toteutumaan ja että hänen perheensä saa hautajaisavustusta, mutta ehkäpä vielä tärkeämpää olisi laittaa rahaa esimerkiksi tutkimukseen, ettei niin moni lapsi kuolisi. Siitä ei vaan saa mediaseksikästä juttua. Pitkäjänteinen isoja joukkoja koskettava hyväntekeväisyys saattaa näyttää täysin näkymättömältä, koska siitä ei pidetä meteliä. Aika moni syöpään kuolleen läheinen lahjoittaa esimerkiksi juuri syöpähoitojen kehittämiseen, koska ei toivo kenellekään samaa kohtaloa kuin läheiselleen. Se ei näy, mutta se tehoaa.

26.2.2018

Tänään arvioin saamaani sähköpostia ja kirjoitan avoimen hakemuksen autoalalle.

Kuten freelancer-elämään usein kuuluu, olen kahden työn välissä työttömänä työnhakijana. Työvoimatoimisto lähestyi minua ystävällisesti sähköpostilla, jossa kerrottiin, että autoalan yritys hakee mm. Kempeleeseen ostopäällikköä ja Kuopioon automyyjää. Työttömän on tietysti pohdittava jokaista avoinna olevaa työpaikkaa potentiaalisena mahdollisuutena, mutta ihmettelen kovasti, miksi tämä firma olisi kiinnostunut minusta, kun osaamiseni ydin ei tietääkseni ole autoissa. Erotan kyllä auton hevosesta ja pystyn puhumaan autojen väristä, olen myös ajanut monia autoja ja teini-ikäisenä haaveilin kukalliseksi maalatusta kuplavolkkarista. Korkeakoulututkintojeni aikana olen kuitenkin keskittynyt esittävään taiteeseen. Olen mm. käynyt läpi kurssit ”esitysanalyysi” ”suuri näyttämö” ja ”eeppinen teatteri”. Varmasti autohalleja voidaan pitää suurena näyttämönä ja onhan se eeppistä, että joku yhä ostaa bensalla kulkevan uuden auton, kun öljy loppuu kohtsillään. Ja varmaan esitysanalyysikurssilla opittuja keinoja voisi käyttää siihen, että tarkkailisi asiakkaita performatiivisessa kehyksessä. Kaikkia asioita ja tilanteita voi halutessaan katsoa esityksinä. Heitän siis kuitenkin verkot vesille ja kirjoitan tähän avoimen hakemuksen autoalalle.

En ole koskaan omistanut autoa. Auton konepellin alle olen katsonut kerran autokoulussa, kun mitattiin öljyt. Tankata osaan ja muistan yleensä katsoa, pitikö laittaa bensaa vai dieseliä. Puolisollani on ollut suhteemme aikana kaksi autoa. Vuosimallin 1997 Nissan Almerasta tykkäsin, se oli pehmeä ajettava. Peugeot 2000-luvun alusta ei ollut niin pehmeä, mutta se oli piirun verran parempi ohitustilanteissa. Äitini diesel Toyota 2000-luvun lopusta oli raskas ja hankala taskuparkattava, mutta oli se paljon parempi kuin vuoden 1985 Ford Sierra, joka lähti käyntiin, jos sitä huvitti ja saattoi sammua yhtäkkiä motarilla. Olen onnellinen, että joku piripää törmäsi siihen ja äiti sai työsuhdeautokseen Skoda Felician jostain 90-luvun alusta. Ei se mikään hyvä auto ollut, mutta kyllä sille mökille pääsi, jos äiti vaan suostui sitä lainaamaan, yleensä suostui. Suosittelisin siis Nissania, Toyotaa en niinkään. Fordeista ei ole mihinkään, nykyiset Skodat ovat kuulemma parempia.

Olen perushyvä kuski, joskin kaasujalka meinaa vähän painaa jos tie on tyhjä. Kerran melkein menetin ajokorttini, kun oli yhtä installaatiota varten suhaamista pitkin Etelä-Suomea. Vuokrapakut olivat ihania ajattavia, enkä koskaan huomannut nopeuden kivunneen liiallisuuksiin. Jos minulla olisi rahaa ostaisin Mersu viton tai Ford Transit Sportin (katsos, onhan Fordillakin jotain hyvää tarjota) ja jotain kolmattakin kivaa pakua ajoin, onneksi siitä tuli vain huomautus. Sain pitää kortin. Viime vuoden aikana lainasin kahta automaattivaihteista kulkupeliä. Ne ovat hankalia risteyksessä, kun pitää muistaa, ettei koske mihinkään, mutta käteviä siinä, että kädet ovat vapaana ja voi puhua vaikka puhelimen. Siis tietysti en puhu, mutta se olisi mahdollista jos haluaisi ehdoin tahdoin rikkoa lakia.

Tässä tietämykseni autoista. Senkin tiedän, että yksityisautoilu kuormittaa ilmastoa ja se pitäisi kieltää. Ajatelkaa kuinka nopeasti bussit pääsisivät kulkemaan, jos yksityisajoja saisi tehdä vain poikkeustilanteissa. Teitä ei siellä autoalalla varmaan haittaa jos kehotan ihmisiä menemään julkisilla tai panostamaan edes kimppa-autoihin. Eihän siinä ole kerta kaikkiaan mitään järkeä, että niin monella on auto. Kun auto on, sitä tulee käyttäneeksi. Tiedän kokemuksesta. Kun puolisolla oli auto, saatoin ajaa viisisataa metriä ruokakauppaan, kun tuntui raskaalta ajatukselta kantaa ruokakassi. Nyt kun autoa ei ole, en edes ajattele asiaa vaan kävelen. Hyötyliikuntakin tulee hoidettua samalla.

25.2.2018

Tänään arvioin metrossa matkustanutta lähimmäistäni, vierustoveria.

Tiedättekö ihmistyypin, joka pikkuvaikeuden edessä ei yhtään lannistu, ei yhtään pahastu, ei yhtään kiristele hampaitaan, vetää vain syvään henkeä, hymyilee vähän ja puskee tuulta päin. Itse en kuulu tuohon ihmistyyppiin, mutta oli ilo seurata erään kanssakulkijan varmuutta siitä, että kaikki käy lopulta hyvin.

Metro oli ollut kokonaan pysähdyksissä ja kulki harvennetuin vuorovälein (kuka yllättyi). Metrovaunuihin tunki loputtomasti ihmisiä ja reviirirajat tallottiin iloisesti. Seisoimme metron käytävällä kuin sillit suolassa, työstään palaavat, sekakäyttäjät ja loputon rivi lastenvaunuja. Olimme kiinni toistemme kainaloissa, niskakuopissa ja kantamuksissa. Hiusrajaan alkoi heti nousta hien lisäksi ärtymys ja viimeinen pisara oli ihmispaljouden keskelle tyhjien lastenrattaiden kanssa tunkenut henkilö. Koska tilaa ei ollut, tämä henkilö nosti rattaat käsiensä varaan sellaisten vaunujen ylle, joissa oli vauva. Jos olisin ajatukseni ääneen, olisin alkanut raivota tälle ajattelemattomalle idiootille, ettei liikkuvassa ja nykivässä metrossa voi pitää rattaita vauvan pään päällä, nehän todennäköisesti jossain kohtaa läsähtävät vauvan naamalle.

Raivo tuskin olisi auttanut, onneksi en ehtinyt sanoa mitään. Vauvan huoltaja nimittäin nappasi vaunut itselleen ja piti niitä ilmassa kaukana vauvan naamasta ja hymyili samalla lapselleen. Seuraavalla pysäkillä tämä vauvan huoltaja veti omat vaununsa laiturille, päästi ihmiset ulos ja sisään ja ne tyhjät yläilmoissa pidellyt rattaatkin saivat paremman paikan. Lisäksi eräs taitava kanssamatkustaja taitteli rattaat kasaan ja kaikki mahtuivat paremmin kyytiin. Vauvan kanssa matkustaneesta ihmisestä huokui koko ajan rauha ja empatia. Saatoin lukea lauseet ei mitään hätää, hyvin tämä käy, kaikki me halutaan kotiin, sopu sijaa antaa hänen kasvoiltaan ja aloin itsekin rauhoittua. Ei tehnyt enää mieli tirvaista ketään, samassa liemessähän tässä kaikki oltiin. Tämän ikään kuin vaunun portinvartijana toimineen henkilön vaikutuksesta metrovaunun meidän päähämme levisi hyvä tunnelma. Jopa sekakäyttäjät osallistuivat metron vuoroväli –keskusteluun täysin vailla aggressiota. Yhdellä ihmisellä on väliä. Kiitos, ettei asiat liikkeelle laittanut ollut tällä kertaa minä kärkkään kieleni kanssa, vaan tämä zenhenkinen miesoletettu.

18.2.2018

Tänään arvioin Litku Klemetin keikkaa asiantuntemattomasti.

Olen pannut merkille, että monissa blogeissa ja liian usein myös tavankritiikeissä kritisoidaan kaikkea muuta paitsi kritiikin kohteena olevaa teosta. Olen lukenut arvioita, jotka keskittyvät kirjoittajan omiin tuntemuksiin tai muistoihin, vierustoverin tunnetilaan, muun yleisön reaktioihin tai yleiseen hypetykseen lähinnä siksi, että on kivaa olla osa hypeä. Myös omien mieltymysten ja odotusten laittaminen teoksen kohtaamisen edelle on tyypillistä (esim. komedian arvioiminen siitä käsin, että vain draama on kiinnostavaa tai popmusiikin arvioiminen siitä käsin, että pitää vain heavymusiikista). Ylipäätään nykyään näyttää olevan ihan ok arvioida asioita julkisesti ilman asiantuntemusta. Tästä intoutuneena arvioinkin nyt eilistä Litku Klemetin keikkaa perehtymättä mitenkään mihinkään.

Ensinäkin, kiitos siitä, että keikka alkoi klo. 21.15. Edellinen näkemäni Litkun keikka oli aivan liian myöhään ja väsytti tosi paljon. Eilen ei väsyttänyt. Se oli hyvä lähtökohta keikan katsomiseen. Toisekseen, oli  hienoa nähdä, että keikan ikähaarukka oli laaja, kaiken ikäiset halusivat kuulla Litku Klemettiä. En ihmettele. Litku on mahtava. Hän on loistava roolimalli. Jos minulla olisi tytär, veisin hänet Litkun keikalle. Koska minulla on poika, aion viedä hänet. En perustele tätä, pitäisi kirjoittaa kauhean pitkästi, eikä kai muutenkaan ole tapana perustella näissä nykykritiikeissä.

Miinusta haluan antaa seuraavista seikoista: 1) vieressäni oli joku, joka piereskeli. Kakan haju laski tunnelmaa. 2) Eteeni tuli kesken keikan itseäni pidempi ihminen, jonka johdosta yleisö hänen takanaan joutui hakemaan uudet paikat. 3) Päädyin suutelevan parin lähituntumaan. Kun he katsoivat keikkaa, näin lavalle. Kun he suutelivat, jouduin katsomaan aika läheltä tätä intiimiä hetkeä, enkä nähnyt lavaa lainkaan.

Lopuksi yleistä hypetystä. En yleensä jaksa livemusiikkia, jos en tunne artistia läpikotaisin enkä pysty laulamaan kappaleissa mukana. Litku on poikkeus. Hänen keikoillaan hymyilen vaikka biisi olisi vieraskin, koska punk-proge-suomi-iskelmä –vyyhti iskee soundeillaan suoraan hermoon. Sanoitukset ovat samanaikaisesti absurdeja ja täysin totta ja live-esiintyminen vastaansanomatonta ja suoraa. No nythän perustelin jo ihan tosi paljon, mikä lienee näissä nykykonteksteissa aivan liikaa.  

17.2.2018

Tänään arvioin Juhana Vartiaista ajattelijana. Hänen ajattelunsa on ristiriitaista ja laiskaa. Siinäpä tärkeimmät huomioni.

Avaan kuitenkin vähän. Vartiainen esiintyy elinkeinoelämän puolestapuhujana, mutta talloo täysin yhden alan mahdollisuuksia. Sisällöntuotannolla, taiteella ja kulttuurilla on kasvava osuus bruttokansantuotteesta. Kulttuurisektorin työllistävä vaikutus on merkittävä, mutta sen sijaan, että sen toimintaedellytykset taattaisiin ja sektorin kasvupotentiaali valjastettaisiin talouden dynamoksi, sen toimintaedellytyksiä hankaloitetaan.

Hyvänä esimerkkinä Vartiaisen ajattelusta voidaan pitää hänen lausuntojaan Teatteri- ja mediatyöntekijöiden järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jossa ruodittiin aktiivimallia taiteilijoiden näkökulmasta. Tilaisuudessa nostettiin esiin se tosiseikka, ettei taide- ja kulttuurialoilla juurikaan ole tuntitöitä, ainoastaan projekteja, jotka ovat kokonaispalkattuja tai apurahatyötä. Hyvin monessa taideprojektissa tehdään palkatonta suunnittelutyötä ja panostetaan rahoituksen hakemiseen ennen varsinaista projektia, jotta projekti ja työ olisi ylipäätään mahdollinen. Näin ollen aktiivimalli taidealoilla ei edistä työn saamista vaan hankaloittaa sitä. Täyttääkseen aktiivimallin raamit (tietty määrä tuntitöitä työttömyysjaksolla), pitäisi hankkia töitä oman alansa ulkopuolelta sen sijaan, että hakisi rahoitusta ja näin edesauttaisi omaa työllistymistään sekä mahdollisesti kollegojen työllistymistä tähän samaan projektiin. Vartiainen vastasi aihetta koskevaan kysymykseen jotensakin niin, että ”onko taiteilijoiden mielestä oikein, että kaupan kassat maksavat taiteilijoiden kivan elämäntyylin”.

Pari sanaa tästä ylimielisestä heitosta. Kaupan kassahenkilö ei maksa taiteilijoiden työskentelystä juuri nimeksikään. Puolet kulttuurialan rahoituksesta tulee rahapelitoiminnan tuotoista ei siis verovaroista ja suurin osa yksityisille taiteilijoille myönnettävistä apurahoista myönnetään yksityisistä säätiöistä, ei siis verovaroista. Henkilökohtainen apuraha vuonna 2017 oli noin 1500-2000€/kk ja tällaisella apurahalla tehtiin tyypillisesti ympäripyöreitä päiviä. Voi siis todeta, että taiteen tekeminen on varsin kustannustehokasta. Taiteelleen omistautuneet tekijät työskentelevät rahansa eteen, eivät ”ylläpidä elämäntyyliä”, kuten Vartiainen veistelee.

On käsittämätöntä, että hallituspuolueessa sallitaan tällainen laiska ajattelu ja ylenkatse. On myös outoa, ettei taide- ja kulttuurisektoria tarkastella rinnasteisena muuhun elinkeinotoimintaan. Taide on itsearvoista ja tärkeää sinällään, eikä sen arvoa voi mitata rahassa, mutta taiteen tekeminen on myös elinkeino ja ammatti, johon on pitkä koulutus. Taiteeseen sijoitetut rahat tulevat moninkertaisesti takaisin, varsinkin jos tarkasteluun otetaan myös taiteen hyvinvointivaikutukset.

Valtion rahoitus taiteelle on jatkuvasti pienentynyt ja näin rapauttanut valtionosuutta saavien instanssien järjestelmää (muistutuksena: puolet tämän järjestelmän kattamiseksi tulee veikkaukselta). Kuukausipalkkaa saavia taiteilijoita on yhä vähemmän ja näin ollen yhä suurempi osa taiteilijoista on apurahaprojektien varassa. Freelancerin elämään kuuluvat usein työttömyysjaksot projektien välillä, vaikka suurin osa taiteilijoista tekisi mieluummin töitä koko ajan. Tähänkin on olemassa ratkaisu. Katsokaamme länteen. Ruotsissa ja Norjassa on käynnissä TeatterAlliansen-konsepti, jossa työvoimahallinnolta on siirretty varoja kulttuurihallintoon. Perusajatuksena on pienentää kuilua vakinaisesti työllistettyjen ja freelancekentän välillä luomalla päteville ammattilaisille taloudellinen ja sosiaalinen turvaverkko työllistymisjaksojen välille.

Parahin Juhana, minullakin oli kerran vuonna 1999 sellainen ajatusvirhe, että kuvittelin, että ne asiat, jotka eivät kosketa minua, eivät kosketa muitakaan. Onneksi tajusin, että ihmisenä on mahdollista kehittyä. Nykyään ymmärrän, että jos jokin asia ei koske minua, joku muu varmasti ymmärtää siitä enemmän ja neuvoo kysyttäessä. Ylenkatse ei ole koskaan auttanut ketään.