Tässä porfoliossa esittelen lyhyesti teoksiani ja kirjoittamistani.

KAATUMINEN 2025 (WSOY)

Ensi keväänä ilmestyvä romaani kuvaa 1990-luvun henkistä perintöä. Kaatuvien yritysten, hajoavien perheiden ja hädässä olevien aikuisten keskellä lapset rakentavat tulevaisuuden kuviaan. Lama-ajan tunnekokemukset vaikuttavat vielä aikuisuudessakin. Vaikka kaikki kolme päähenkilöä ovat selviytyjiä, joilla on ammatti, työtä ja koti, on lapsuudessa koettu yhä vahvasti osa heitä.

Teoksen kirjoittaminen lähti liikkeelle häpeän tutkimisesta. Millä tavalla lapseen istutettu häpeä vaikuttaa aikuisuudessa? Teema laajeni koskemaan koko yhteiskunnan läpäisevää tunneilmastoa, jossa toivoa ei ole. Lama-aikana kaikki julkinen puhe keskittyi siihen, että ajat ovat vaikeat ja raskaat ja silti on vain jaksettava. Leikattiin paitsi palveluista ja huolenpidosta myös tulevaisuudenkuvista. Valitettavasti teema on jälleen todella ajankohtainen ja sitä kautta teokseen on tullut yhä yhteiskunnallisempi sävy.

ERON KUVIA 2021 (Siltala)

Eron kuvia käsittelee parisuhdetta, avioeroa, sekä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka vaikuttavat parisuhteessa. Se on kaunokirjallinen teos, jossa on tyylilainoja esseekirjallisuudesta. Se keskittyy viiltävän rehellisesti yhden parisuhteen historiaan ja eroon. Se pohtii eron syitä sukupuolistereotypioiden, miehen ja naisen mallien, perhekonstellaatioiden, sisarussuhteiden, yhteiskunnallisten asenteiden sekä luokkataustan valossa.

Eron kuvia on ensimmäinen teokseni, joka ei ole varsinaisesti henkilö- tai juonivetoinen, ja joka ottaa vaikutteita esseekirjallisuudesta. Teos on kuvien virtaa, kosketushistorian, riitakavalkadin ja pakahduttavien tunteiden vyöry, joka valtaa mielen yhdessä elettyjä hetkiä muistellessa. Se on päänsisäinen kirje sille, joka kerran näyttäytyi mahdollisuutena rakastaa läpi elämän. Teos liikkuu assosiatiivisesti pitkän parisuhteen poluilla ja sivupoluilla, mutta palaa aina tilanteeseen, jossa pitäisi löytää asunto, saada rahaa muuttoon ja elämä rullaamaan ilman puolisoa. Arkirealismi, tulevaisuudenpelko ja käytännön erojärjestelyt kietoutuvat yhteiseen historiaan, rakkauteen ja sen särkymiseen sekä ylisukupolvisiin malleihin.

Teos on saanut positiivisen vastaanoton sekä lehtikritiikeissä että somen maailmassa.

“Varsinainen draama syntyy minuuden ja rakenteiden välille. Kuka olen, kun pitkä parisuhde ja perhe-elämä hajoaa? Minkälaista vaimon ideaalia ja naisen kuvaa olen toteuttanut? Sopiiko se minulle vai pitääkö rakentaa kaikki uusiksi?

Teoksessa ei ole kyse pelkästään avioerosta. On eroja sukupuolirooleissa, ammatinvalinnassa, tulotasossa ja lasten kasvatuksessa. Erojen litaniasta kasvaa lopullinen railo.

Vaikka Eron kuvia on yhden tapauksen kuvaus, romaani nostaa esiin erojen arkiset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Esimerkiksi taloudellisen kurjuuden pelko ja uuden asuinpaikan valinta ovat eroavalle isoja käytännön kriisejä, joista puhuminen jää usein tunnepuheen varjoon.”

HS 20.11.2021

Ote romaanista:
Muistatko kun en halunnut suudella sinua hääjuhlissamme? Minua ärsytti valokuvaajan pyyntö pussata. Hän halusi pusukuvan, minusta pyyntö oli vaivaannuttava. Tiesinkö jo silloin, ettei tästä mitään tule? Oliko minulla jokin alitajuinen tieto, jota en myöntänyt oikeaksi? Lapsi oli silloin melkein kolmevuotias. Olimme olleet yhdessä kymmenen vuotta. En halunnut suudella sinua valokuvaajan mieliksi. Minua ärsytti koko avioliittokuvio. Minua ärsytti avioliittokuvion historia. Minua ärsytti, että minua alettaisiin sanoa vaimoksi.
Kun menimme ensikertaa käymään lapsuudenystäväsi ja tämän vaimon uudessa kodissa, te istuitte miehissä kuuntelemaan äänilevyjä olohuoneeseen oluet kädessä, ja minut patistettiin vaimoväen kanssa puutarhaan ihailemaan istutuksia. En ymmärtänyt, miksi emme istu alas kaikki yhdessä, keskustele yhteiskunnallisista epäkohdista, politiikasta tai edes kuulumisista. Katsoin ikkunasta miesporukan henkistä selkään läpsimistä ja kuuntelin, kuinka orvokit oli istutettu tarkoituksella puolivarjoon. Halusin oksentaa.

RAKKAUDETTOMUUS 2019 (Siltala)

Rakkaudettomuus oli Tiiliskivi-palkinto finalisti.

“Rakkaudettomuus oli kirjana juuri sellainen mitä rakastan: eleetön, kaunis ja syvä. Mitään ei ollut liikaa, mutta jotenkin siinä oli kaikki! @kirjakaktus”

Näyttökuva 2019-9-9 kello 12.15.47.png

Rakkaudettomuus (Siltala) on toinen romaani, joka minulta on julkaistu. Sen alkupiste kytkeytyy nykyiseen elämäntapaamme, jossa tavoitellaan täyttymystä, huippuhetkiä ja “täysillä elämistä”. Elämällä näin, jatkuvasti täyttymystä hakien, tuotamme kuolemaa sekä välillisesti että aivan suoraan. Toisaalta ihmisen elämä on täynnä vasta kuollessa. Tämä ajatuskulku oli romaanin kirjoittamisen lähtökohta.

Teos kuvaa sitä, miten kaikki kietoutuu yhteen. Ei ole olemassa erikseen äitisuhdetta, yksinäisyyden kokemusta, riittämättömyyden tunnetta, kolmannen maailman ongelmia ja ilmastonmuutosta, vaan nämä kaikki ovat samaa jakamatonta ykseyttä, kierteisessä syy-seuraussuhteessa toisiinsa. Erilaiset rakkaudettomuudet kietoutuvat toisiinsa.

Teoksen päähenkilöt ovat aikalaisiamme, ihmisiä, jotka pitävät itseään erityisinä. He saattavat olla humaaneja ja sivistyneitä, mutta nostavat silti itsensä jatkuvasti muiden yläpuolelle. He tekevät moraalisia poikkeuksia itsensä suhteen.

Rakkaudettomuus on onnistunut romaani, tähän menessä paras työni, jossa kietoutuu yhteen yksityinen ja julkinen, henkilökohtainen ja maailmanlaajuinen, tunne ja tieto, yksityiskohdat ja laajat kokonaisuudet. Teoksen kieli on soljuvaa, kuin virta, joka vie mukanaan, se nivoo eri aihealueet kokonaisuudeksi.

“Tarinassa on vahva ilmastonmuutosahdistuksellinen tarinalinja. Tätä asiaa on käsitelty yllättävän vähän kirjallisuudessa, tai ehkä olen onnistunut välttymään siltä. Dystopiaa toki ilmestyy paljon, mutta tämmöistä, että miltä tämä kaikki tuntuu tavallisesta ihmisestä, kun pitäisi osata syödä oikein ja ostaa tai olla ostamatta oikeanlaisia asioita ja mitä muutkin nyt minun valinnoistani ajattelevat. Samalla romaanissa kuvataan konkreettisesti, miten meidän kulutuksemme täällä tuhoaa toisten ihmisten elämän köyhemmissä maissa. #Ihminen välissä”

Ote romaanista:

Orvokki istuu keskellä ostamiaan vaatteita. Hän ei tiedä, mitä voisi niillä tehdä. Ei hän voi koskaan laittaa ylleen mitään siitä, mitä juuri kauppakeskuksesta osti, hän jäisi kiinni epäekologisesta elämästä. Hän istuu muovipussikasassa (kyllä, hän on otti jokaisesta kaupasta myös muovikassin, koska mukana ei ollut kestokassia) ja kirjoittaa artikkelia korvakoruista, joita ei ole tehnyt. Hän on leikannut persikanvärisestä juuri ostamastaan t-paidasta hapsuja, laittanut sen viereen uuden juuri ostamansa vyön soljen ja kaivanut korulaatikostaan rikkimenneen korvakorun koukun. Hän on pannut merkille jokaisessa kaupassa myytävät tupsukorvakorut. Hän on ajatellut miksi ihmiset ostavat jotakin, jota olisi niin helppo tehdä itse. Hän on ajatellut tämä olisi hyvä teema blogiin. Hän on ajatellut en jaksa mitään. Mutta tässä hän nyt jaksaa. Hän suikaloi juuri ostamiaan vaatteita kivan värisiksi kasoiksi ja ottaa niistä hauskoja kuvia kauniskuvioista lautalattiaa vasten. Iloisenväriset ihanat tupsut sopivat minkä tahansa outfitin kanssa.

SYLI 2017 (Siltala)

Ensimmäinen julkaistu romaanini oli Syli (Siltala). Sen kirjoitusprosessi lähti mustasukkaisuuden tutkimisesta. Pohdin ohitetuksi tulemisen kokemusta. Tilannetta, missä henkilö kokee jäävänsä vaille sellaista hyvää, mitä muut saavat. Paneuduin tunteen ja todellisuuden ristiriitaan. Suurten tunteiden juuret ovat usein tiedostamattomassa, kokemuksissa, jotka on painettu tiedostetun taakse, koska niitä ei haluta kohdata. Tällaisesta - usein perustarpeisiin kietoutuvasta - sisäisen ja ulkoisen ristiriidasta syntyy ulkopuolisen silmiin käsittämättömältä vaikuttavaa toimintaa, joka on samanaikaisesti traagista ja koomista.

Sisäisen ja ulkoisen ristiriita korostuu Sylissä, koska päähenkilö Ritva on pastori. Hänen tarpeensa päästä syliin ja saada kosketusta on seksuaalisvirittynyttä, eikä istu pastorin rooliin kovinkaan mutkattomasti, ainakaan hänen omissa mielikuvissaan. Hän haluaa kieltää tarpeensa, eikä pysty siihen. Niinpä hän elää jatkuvassa ruuvipenkissä sen kanssa, miltä haluaisi vaikuttaa ja millainen oikeasti on.

Ritvan poika Pietu on yhtälailla vailla syliä ja äitinsä huomiota, eikä Ritva osaa lukea tai täyttää Pietun toiveita, vaikka hän ei missään tapauksessa ole paha ihminen.

Turun sanomien kritiikkiin tästä klikkaamalla

Ote teoksesta:

Kokoushuoneen yhteiskäytössä olevaan koneeseen on iskenyt virus. Aina kun netin avaa, auki lävähtää lapsipornosivu. Kaikki ovat shokissa. Kirkkoherra on pyytänyt kaikki työntekijät kokoukseen. Kokouksessa vauhkotaan; keskuudessamme on joku, joka on käynyt lapsipornosivuilla. Suntio on ainoa, jonka pää pysyy kylmänä. Se huomauttaa kymmenettä kertaa painokkaasti ja edelleen täysin rauhallisesti, että viruksia tulee mistä tahansa vikakäynnistä väärällä sivulla, ei tarvitse katsoa lapsipornoa, että saa lapsipornoviruksen osakseen.

- Mä olen jo tilannut huollon. Kaikki järjestyy kyllä.

- Kiitos Petri, Tuulikki sanoo.

Mutta suntion tai kirkkoherran sanomiset eivät rauhoita Birgittaa. Se on yhtä hermona kuin hetkeä aiemmin.

- Mä en voi kappalaisena noin vaan päästää tämmöstä asiaa käsistäni. Jos tää pääsis julkisuuteen, niin mitä meidän seurakunnasta ajateltaisiin?

Petri ottaa puheenvuoron.

- Tämmösiähän on joka paikassa, se yrittää suntion asiantuntijuudella.

Birgitta vilkaisee kirkkoherraa kuin varmistaakseen, että he ovat samassa paniikissa. Hän kiihdyttää itsensä pillastuneeksi hevoseksi, joka suu vaahdossa säikkyy jokaista esille tulevaa asiaa. Missä vain voi piileskellä mörköjä.

Lopulta Tuulikin on poistuttava johonkin tilaisuuteen. Tekisi mieli tarrata sen takin liepeeseen, mutta se katoaa ovesta ja jättää meidät Birgitan armoille. Birgitta kuvittelee, että sen työnkuva pitää sisällään myös kanssapappien paimentamisen. Se lietsoo muutkin vauhkoon. Pekko pyörittelee silmiään ja Kateriina toistelee joka välissä ai kauheeta, ihan hirveetä. Istun hiljaa ja pelkään, että pannan alla punoittava kaula paljastuu. Olen joskus Jorman käsittelyn jälkeen vetäytynyt hämärään kokoushuoneeseen googlaamaan. Olen käyttänyt hakusanoja big cock, raunchy fuck ja huge dick. On aivan normaalia olla kiinnostunut seksistä aikuisten miesten kanssa, mutta tässä hätäkiihkossa sitä ei kukaan ymmärtäisi. Enkä minä osaisi enkä haluaisi selittää jokaisesta huokosesta tihkuvaa halua tuntea Jorma iholla. Tuntea Jorman kädet rinnoilla, puristamassa vähän liian kovaa, koska Jorma ei pysty himoltaan hillitsemään itseään. Tuntea Jorman hikeä tihkuva otsa kaulakuopallani, Jorman hiki ja muut eritteet valumassa päälleni. Tuntea Jorma tunkeutumassa minuun, tarraamassa pakaroihini.

- Eiks niin Ritu?

Birgitta tuijottaa minua. Se on liian nuori ja liian huumorintajuton kappalaiseksi. Se on liian vakuuttunut oman uskonsa erinomaisuudesta. Se saattaa yhtäkkiä sanoa Herra tietää, että tämä päivä on hyvä tai Isälle kiitos tästäkin päivästä. Kolmekymppinen, lapseton, iloinen kristuksen morsian, joka todella uskoo, että yhteys yläkertaan korvaa kaiken oikean elämän. Se ei koskaan ole ollut tilanteessa, jossa tulee paljastaneeksi ammattinsa ja varteenotettava yhdenyön pysäkki pakenee paikalta. Se ei koskaan ole joutunut kokouksessa miettimään, ovatko sen tekemät googlehaut aiheuttaneet viruksen.

Birgitta tuijottaa minua edelleen, nyt myös kaikki muut tuijottavat minua. En tiedä, mikä kysymys sen nätistä suusta on muodostunut, mutta nyökkään vastaukseksi. Kaikki ovat tyytyväisiä ja kokous loppuu. Yhtäkkiä rauha on palannut.

- Voisiksä ostaa sit hylamaitoa, Pekko kysyy ovella.

Olen ilmeisesti lupautunut viikon kahvivastaavaksi. En tasan osta hylaa, se on pahinta mitä kahvilleen voi tehdä.

NÄYTELMÄT

Näyttökuva 2019-9-9 kello 12.30.35.png

Ensimmäinen ammattilaisena kirjoittamani näytelmäteksti oli “Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” vuonna 2005, jota on esitetty myös nimellä “Mogafuusio”. Se käsitteli työelämän huonontumista, sosiaalialan yksityistämistä ja valjastamista osakkeenomistajien voittojen tahkoajaksi sekä naisen asemaa työmarkkinoilla.

Kirjana (Ntamo 2018) on julkaistu kaksi näytelmätekstiäni. Aina on joku syy (2017) kuvaa masennusta laajasti sekä fysiologis-aivokemiallisena tapahtumana että henkilökohtaisena kokemuksena. Se sai ensi-iltansa Teatteri Takomossa tammikuussa 2018 ja oli loppuunmyyty lisäesityksiä myöten. Sinisiipi (2017) on kuvaus naiseksi/kokonaiseksi kasvamisesta terapiasuhteessa, se on toistaiseksi kantaesittämätön.

Näytelmien lisäksi olen kirjoittanut useita esityskäsikirjoituksia ja stand up -komiikkaa sekä sketsejä Yle Akuutille.

Tästä klikkaamalla näet näytelmäni Näytelmät.fi -palvelussa

Ote näytelmästä Sinisiipi:
PROLOGI
Näyttämöllä on terapeutin sohva tai divaani, sekä klassinen patsasjalusta, jolla seisoo ylväänä miehen hahmo. Ruusu on sohvalla, niin kuin terapeuttien sohvilla ollaan.
RUUSU
Mä sain kymmenvuotislahjaksi ukilta perhoskirjan, jonka nimi oli Sinisiipi. Me tehtiin ukin kanssa perhosretkiä ja mun mielestä sinisiivet oli hienointa ikinä. Mä aina toivoin, että nähtäis niitä. Ne oli kivoja ne retket. Ukki otti mua kädestä, kun kiivettiin kalliolle. Me istuttiin vieretysten viltillä ja syötiin voileipiä ja katottiin perhosia. Pikku sinisiipi, silleen ukki mulle joskus sano.
Kotikriitikko juoksee hengästyneenä paikalle. Hän on myöhässä. Miten hän ei ole osannut ennakoida tätä, hän ei ole ollut hereillä.
KOTIKRIITIKKO
Mitä?!? Mitä helvettiä?! Tämä on ajateltu jo vaikka kuinka monta kertaa! Ei terapiaan! Sä haluat olla voittaja etkä ruikuttaja!
RUUSU
Ei. Ei tätä kelaa nyt.
Kotikriitikko sytyttää tupakan ja imee sitä kiihkeästi.
RUUSU
Mä olen lopettanut tupakan polttamisen.
KOTIKRIITIKKO
Sä mitään ole lopettanu. Koko ajan tekee mieli.
Kotikriitikko imee tupakkaa.
KOTIKRIITIKKO
Noni. Äkkiä pois täältä!
RUUSU
Tämä kortti katotaan nyt. Ei voi tietää, onko apua, jos ei kokeile.
KOTIKRIITIKKO
Sä olet turvassa, kun sulla on turvallinen olo. Nyt sulla ei ole turvallinen olo eli sä olet menossa väärään suuntaan! Äkkiä pois, kun vielä voit!
Ruusu kääntää selkänsä Kotikriitikolle.
RUUSU
Sinisiipiä on monia. Pikkusinisiipi. Sit paatsamasinisiipi, kannussinisiipi ja lehtosinisiipi. Mut kaikista kiehtovin on muurahaissinisiipi. Se on harvinainen perhonen. Kiinnostavinta siinä on, että sen toukat erittää semmosta makeeta nestettä, joka houkuttelee muurahaisia. Kun muurahainen löytää toukan, se vie sen pesäänsä lypsettäväksi, koska se haluaa sitä makeeta nestettä. Mutta se toukka muuttuukin pedoksi ja alkaa syödä muurahaisen munia ja toukkia, mutta ne muurahaiset ei välitä, kunhan ne saa sitä makeeta nestettä. Sitten se sinisiiven toukka koteloituu ja kun se kuoriutuu, sen pitää varovasti ja salaa ryömiä ulos sieltä pesästä, ettei ne muurahaiset hyökkää sen kimppuun, kun se ei enää eritä mitään. Vasta kun se pääsee ulos pesästä, se avaa kauniit siipensä ja lähtee lentoon.
Kotikriitikko paljastaa kasvonsa. Hän muistuttaa Ruusua, mutta on hirviö.
KOTIKRIITIKKO
Ei jumalauta.

KIRJOITTAJUUDESTA

Olen kirjoittanut aina. Lapsena se oli tapa kuvitella. Innostuin tarinoista ja niiden herättämistä tunteista, oli kiihottavaa pystyä stimuloimaan itsensä erilaisiin tunnelmiin.

Yläasteella kirjoitin runoja. Enimmäkseen pastisseja tai jopa plagiaatteja – en ihan luottanut omaan valovoimaani. Hain rytmiä ja kielikuvia taitavilta ja luomisvoimaisilta konkareilta ja ikään kuin käänsin heidän runonsa omalle tunteelleni, sen tulkiksi. Lukiossa ja sen jälkeen olen kirjoittanut henkilöitä ja ajatuksia. Joskus draamaksi, joskus proosaksi.

Näytelmäkirjailijuus on minulle vanhempi ammattirooli kuin kirjailijuus, mutta proosan kirjoittaminen ruokkii ja sytyttää minut kirjoittajana paremmin. Pääsen helposti flow-tilaan, jossa ajatus virtaa kirkkaasti. Draaman miellän tiukkamuotoisemmaksi ja se vaatii siksi koko ajan enemmän pysähtymistä ja astelmien harkintaa. Proosatekstiä yleensä kirjoitan ensin ja asemoin ja harkitsen vasta jälkikäteen, ennen seuraavaa versiota. Toisaalta draamassa juuri muoto tekee kaiken näkyväksi ja merkitykselliseksi, proosaa kirjoittaessa täytyy tehdä pidempiä kaaria ja alleviivauksia, jotta teemat nousevat esiin.

Kirjoitan usein teemalähtöisesti; jokin itseäni vaivaava kysymys saa muodon sekä tietoa kartuttamalla että kirjoittamalla, ja jossain vaiheessa ajatus- ja kirjoitusprosessia lähtökohdat kasvavat teokseksi, suuremmaksi kuin osiensa summa.

Pidän kieltä eli tekstin tyyliä ja rytmiä kaikkein tärkeimpänä asiana teoksissani - ja myös muiden kirjallisissa teoksissa. Saatan hinkata yhtä lausetta, kappaletta ja sivua hyvin kauan, koska minusta tekstin pitää soljua kuin puro. En siedä arkipäiväisyyttä lauseessa, ellei se ole harkittu tehokeino.

Tämän hetken kirjoitusprosessissa leikittelen rytmillä ja kielellä. Minua kiinnostaa myös kielen lihallisuus, miten se on kiinni ihmisessä - miten alkuvoimainen, räjähtävä, sisäelinten välistä puristuva kokemus kielellistyy ja on kielessä.