Tässä porfoliossa esittelen lyhyesti teoksiani ja kirjoittamistani.
KAATUMINEN 2025 (WSOY)
Kaatuminen kuvaa 1990-luvun henkistä perintöä. Kaatuvien yritysten, hajoavien perheiden ja hädässä olevien aikuisten keskellä lapset rakentavat tulevaisuuden kuviaan. Lama-ajan tunnekokemukset vaikuttavat vielä aikuisuudessakin. Vaikka kaikki kolme päähenkilöä ovat selviytyjiä, joilla on ammatti, työtä ja koti, on lapsuudessa koettu yhä vahvasti osa heitä.
Teoksen kirjoittaminen lähti liikkeelle häpeän tutkimisesta. Millä tavalla lapseen istutettu häpeä vaikuttaa aikuisuudessa? Teema laajeni koskemaan koko yhteiskunnan läpäisevää tunneilmastoa, jossa toivoa ei ole. Lama-aikana kaikki julkinen puhe keskittyi siihen, että ajat ovat vaikeat ja raskaat ja silti on vain jaksettava. Leikattiin paitsi palveluista ja huolenpidosta myös tulevaisuudenkuvista. Valitettavasti teema on jälleen todella ajankohtainen ja sitä kautta teokseen on tullut yhä yhteiskunnallisempi sävy.
Teoksen kirjoitusprosessi oli pitkä, monivaiheinen ja itselleni epätyypillinen. Aivan alussa etsin tapaa kirjoittaa tunteista, joille ei ole sanoja, jotka ovat ihon alla ja jopa tiedostamattomia. Kun sain kiinni tunteiden kielestä, aloin lukea tausta-aineistoja paitsi näistä vaikeista tunteista myös 1990-luvusta. Rakensin näin tunteiden ja yhteiskunnallisten horjahdusten välislä polkuja. Vasta viimeiseksi rakentui lopullinen juoni.
Klikkaa tästä Helsingin Sanomien kritiikkiin.
Klikkaa tästä Satakunnan Kansan kritiikkiin.
Klikkaa tästä Kalevan ja Lapin Kansan kritiikkiin
ERON KUVIA 2021 (Siltala)
Eron kuvia käsittelee parisuhdetta, avioeroa, sekä yhteiskunnallisia rakenteita, jotka vaikuttavat parisuhteessa. Se on kaunokirjallinen teos, jossa on tyylilainoja esseekirjallisuudesta. Se keskittyy viiltävän rehellisesti yhden parisuhteen historiaan ja eroon. Se pohtii eron syitä sukupuolistereotypioiden, miehen ja naisen mallien, perhekonstellaatioiden, sisarussuhteiden, yhteiskunnallisten asenteiden sekä luokkataustan valossa.
Eron kuvia on ensimmäinen teokseni, joka ei ole varsinaisesti henkilö- tai juonivetoinen, ja joka ottaa vaikutteita esseekirjallisuudesta. Teos on kuvien virtaa, kosketushistorian, riitakavalkadin ja pakahduttavien tunteiden vyöry, joka valtaa mielen yhdessä elettyjä hetkiä muistellessa. Se on päänsisäinen kirje sille, joka kerran näyttäytyi mahdollisuutena rakastaa läpi elämän. Teos liikkuu assosiatiivisesti pitkän parisuhteen poluilla ja sivupoluilla, mutta palaa aina tilanteeseen, jossa pitäisi löytää asunto, saada rahaa muuttoon ja elämä rullaamaan ilman puolisoa. Arkirealismi, tulevaisuudenpelko ja käytännön erojärjestelyt kietoutuvat yhteiseen historiaan, rakkauteen ja sen särkymiseen sekä ylisukupolvisiin malleihin.
Teos on saanut positiivisen vastaanoton sekä lehtikritiikeissä että somen maailmassa:
“Varsinainen draama syntyy minuuden ja rakenteiden välille. Kuka olen, kun pitkä parisuhde ja perhe-elämä hajoaa? Minkälaista vaimon ideaalia ja naisen kuvaa olen toteuttanut? Sopiiko se minulle vai pitääkö rakentaa kaikki uusiksi?
Teoksessa ei ole kyse pelkästään avioerosta. On eroja sukupuolirooleissa, ammatinvalinnassa, tulotasossa ja lasten kasvatuksessa. Erojen litaniasta kasvaa lopullinen railo.
Vaikka Eron kuvia on yhden tapauksen kuvaus, romaani nostaa esiin erojen arkiset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Esimerkiksi taloudellisen kurjuuden pelko ja uuden asuinpaikan valinta ovat eroavalle isoja käytännön kriisejä, joista puhuminen jää usein tunnepuheen varjoon.”
HS 20.11.2021
Ote romaanista:
Muistatko kun en halunnut suudella sinua hääjuhlissamme? Minua ärsytti valokuvaajan pyyntö pussata. Hän halusi pusukuvan, minusta pyyntö oli vaivaannuttava. Tiesinkö jo silloin, ettei tästä mitään tule? Oliko minulla jokin alitajuinen tieto, jota en myöntänyt oikeaksi? Lapsi oli silloin melkein kolmevuotias. Olimme olleet yhdessä kymmenen vuotta. En halunnut suudella sinua valokuvaajan mieliksi. Minua ärsytti koko avioliittokuvio. Minua ärsytti avioliittokuvion historia. Minua ärsytti, että minua alettaisiin sanoa vaimoksi.
Kun menimme ensikertaa käymään lapsuudenystäväsi ja tämän vaimon uudessa kodissa, te istuitte miehissä kuuntelemaan äänilevyjä olohuoneeseen oluet kädessä, ja minut patistettiin vaimoväen kanssa puutarhaan ihailemaan istutuksia. En ymmärtänyt, miksi emme istu alas kaikki yhdessä, keskustele yhteiskunnallisista epäkohdista, politiikasta tai edes kuulumisista. Katsoin ikkunasta miesporukan henkistä selkään läpsimistä ja kuuntelin, kuinka orvokit oli istutettu tarkoituksella puolivarjoon. Halusin oksentaa.
RAKKAUDETTOMUUS 2019 (Siltala)
Rakkaudettomuus oli Tiiliskivi-palkinto finalisti.
“Rakkaudettomuus oli kirjana juuri sellainen mitä rakastan: eleetön, kaunis ja syvä. Mitään ei ollut liikaa, mutta jotenkin siinä oli kaikki! @kirjakaktus”
Rakkaudettomuus (Siltala) on toinen romaani, joka minulta on julkaistu. Sen alkupiste kytkeytyy nykyiseen elämäntapaamme, jossa tavoitellaan täyttymystä, huippuhetkiä ja “täysillä elämistä”. Elämällä näin, jatkuvasti täyttymystä hakien, tuotamme kuolemaa sekä välillisesti että aivan suoraan. Toisaalta ihmisen elämä on täynnä vasta kuollessa. Tämä ajatuskulku oli romaanin kirjoittamisen lähtökohta.
Teos kuvaa sitä, miten kaikki kietoutuu yhteen. Ei ole olemassa erikseen äitisuhdetta, yksinäisyyden kokemusta, riittämättömyyden tunnetta, kolmannen maailman ongelmia ja ilmastonmuutosta, vaan nämä kaikki ovat samaa jakamatonta ykseyttä, kierteisessä syy-seuraussuhteessa toisiinsa. Erilaiset rakkaudettomuudet kietoutuvat toisiinsa.
Teoksen päähenkilöt ovat aikalaisiamme, ihmisiä, jotka pitävät itseään erityisinä. He saattavat olla humaaneja ja sivistyneitä, mutta nostavat silti itsensä jatkuvasti muiden yläpuolelle. He tekevät moraalisia poikkeuksia itsensä suhteen.
Rakkaudettomuus on onnistunut romaani, tähän menessä paras työni, jossa kietoutuu yhteen yksityinen ja julkinen, henkilökohtainen ja maailmanlaajuinen, tunne ja tieto, yksityiskohdat ja laajat kokonaisuudet. Teoksen kieli on soljuvaa, kuin virta, joka vie mukanaan, se nivoo eri aihealueet kokonaisuudeksi.
“Tarinassa on vahva ilmastonmuutosahdistuksellinen tarinalinja. Tätä asiaa on käsitelty yllättävän vähän kirjallisuudessa, tai ehkä olen onnistunut välttymään siltä. Dystopiaa toki ilmestyy paljon, mutta tämmöistä, että miltä tämä kaikki tuntuu tavallisesta ihmisestä, kun pitäisi osata syödä oikein ja ostaa tai olla ostamatta oikeanlaisia asioita ja mitä muutkin nyt minun valinnoistani ajattelevat. Samalla romaanissa kuvataan konkreettisesti, miten meidän kulutuksemme täällä tuhoaa toisten ihmisten elämän köyhemmissä maissa. #Ihminen välissä”
Ote romaanista:
Orvokki istuu keskellä ostamiaan vaatteita. Hän ei tiedä, mitä voisi niillä tehdä. Ei hän voi koskaan laittaa ylleen mitään siitä, mitä juuri kauppakeskuksesta osti, hän jäisi kiinni epäekologisesta elämästä. Hän istuu muovipussikasassa (kyllä, hän on otti jokaisesta kaupasta myös muovikassin, koska mukana ei ollut kestokassia) ja kirjoittaa artikkelia korvakoruista, joita ei ole tehnyt. Hän on leikannut persikanvärisestä juuri ostamastaan t-paidasta hapsuja, laittanut sen viereen uuden juuri ostamansa vyön soljen ja kaivanut korulaatikostaan rikkimenneen korvakorun koukun. Hän on pannut merkille jokaisessa kaupassa myytävät tupsukorvakorut. Hän on ajatellut miksi ihmiset ostavat jotakin, jota olisi niin helppo tehdä itse. Hän on ajatellut tämä olisi hyvä teema blogiin. Hän on ajatellut en jaksa mitään. Mutta tässä hän nyt jaksaa. Hän suikaloi juuri ostamiaan vaatteita kivan värisiksi kasoiksi ja ottaa niistä hauskoja kuvia kauniskuvioista lautalattiaa vasten. Iloisenväriset ihanat tupsut sopivat minkä tahansa outfitin kanssa.
SYLI 2017 (Siltala)
Ensimmäinen julkaistu romaanini oli Syli (Siltala). Sen kirjoitusprosessi lähti mustasukkaisuuden tutkimisesta. Pohdin ohitetuksi tulemisen kokemusta. Tilannetta, missä henkilö kokee jäävänsä vaille sellaista hyvää, mitä muut saavat. Paneuduin tunteen ja todellisuuden ristiriitaan. Suurten tunteiden juuret ovat usein tiedostamattomassa, kokemuksissa, jotka on painettu tiedostetun taakse, koska niitä ei haluta kohdata. Tällaisesta - usein perustarpeisiin kietoutuvasta - sisäisen ja ulkoisen ristiriidasta syntyy ulkopuolisen silmiin käsittämättömältä vaikuttavaa toimintaa, joka on samanaikaisesti traagista ja koomista.
Sisäisen ja ulkoisen ristiriita korostuu Sylissä, koska päähenkilö Ritva on pastori. Hänen tarpeensa päästä syliin ja saada kosketusta on seksuaalisvirittynyttä, eikä istu pastorin rooliin kovinkaan mutkattomasti, ainakaan hänen omissa mielikuvissaan. Hän haluaa kieltää tarpeensa, eikä pysty siihen. Niinpä hän elää jatkuvassa ruuvipenkissä sen kanssa, miltä haluaisi vaikuttaa ja millainen oikeasti on.
Ritvan poika Pietu on yhtälailla vailla syliä ja äitinsä huomiota, eikä Ritva osaa lukea tai täyttää Pietun toiveita, vaikka hän ei missään tapauksessa ole paha ihminen.
NÄYTELMÄT / NÄYTTÄMÖTEKSTIT / DRAMATISOINNIT
(muutamia esimerkkejä)
Ensimmäinen ammattilaisena kirjoittamani näytelmäteksti oli “Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” vuonna 2005, jota on esitetty myös nimellä “Mogafuusio”. Se käsittelee työelämän huonontumista, sosiaalialan yksityistämistä ja valjastamista osakkeenomistajien voittojen tahkoajaksi sekä naisen asemaa työmarkkinoilla.
Kirjana (Ntamo 2018) on julkaistu kaksi näytelmätekstiäni. Aina on joku syy (2017) kuvaa masennusta laajasti sekä fysiologis-aivokemiallisena tapahtumana että henkilökohtaisena kokemuksena. Se sai ensi-iltansa Teatteri Takomossa tammikuussa 2018 ja oli loppuunmyyty lisäesityksiä myöten. Sinisiipi (2017) on kuvaus naiseksi/kokonaiseksi kasvamisesta terapiasuhteessa, se on toistaiseksi kantaesittämätön.
VALA 2021
Vala! -näytelmän kirjoittaminen alkoi minun ja Cécile Orblinin keskusteluista naisten osasta taidealalla. Halusimme tehdä esityksen, joka käsittelee naistaiteilijuutta. Hyvin pian mukaan ideoimaan tuli Minna Maijala, joka oli jo jonkin aikaa koonnut materiaalia Katri Valan elämäkertaa varten. Päätimme kirjoittaa Minnan kirjaprosessin rinnakkaistyönä näytelmän. Luimme materiaaleja, kävimme arkistossa, keskustelimme ja kirjoitimme yhdessä. Näytelmäteksti syntyi siis kolmen henkilön dialogissa, kahden henkilön kirjoittamana. Itselläni oli vähän enemmän dramaturgista vastuuta kirjoittamisesta, mutta päätökset teimme tasavertaisina Cecin kanssa.
Ryhmä/parikirjoittaminen oli todella kiinnostavaa. Jos olisin kirjoittanut tekstin yksin, siitä olisi tullut näytelmämuotoisempi ja tietyssä mielessä koherentimpi, mutta monet teemat ja yksityiskohdat olisivat jääneet syntymättä tekstiin. Työskentelimme Cécin kanssa hyvin erityylisesti, hän enemmän tajunnanvirtaa, minä valmista kohtausmuotoa. Yhteistyön vahvuus oli juuri tämä erilaisuus, toimme teokseen eri asioita, eri “laatuja”, eri näkökulmia ja tällä tavalla teoksesta syntyi juuri se, mikä se on. Tietyssä mielessä näytelmä muistuttaa esityskäsikirjoitusta, sillä näyttelijät on kirjoitettu tekstiin sisään, mutta teksti oli ensin, sitten vasta esitys. Rikkomalla näytelmämuotoa koimme saavamme Katri Valan äänen paremmin kuuluviin. Kun tekstiin on kirjoitettu sisään teatterileikki, voidaan samalla leikkiä myös niillä tulkinnoilla, joita Katri Valan historiasta nousi. Hän ei ollut vain yhdenlainen, vaan monenlainen, identiteetiltään yhtä rikas ja moniaalle kurottava kuin kuka tahansa nykyihminen.
Tekstin kirjoittamisjakso osui pahimpaan pandemia-aikaan ja se vaikutti siihen, miten kehystimme Katri Valan tarinan. Ympärillämme monet kollegat joutuivat ulosottoon ja sossun luukulle, ketään ei kiinnostanut kulttuurintekijöiden ahdinko. Myös Valan elämässä oli syvää köyhyyttä ja pakko tehdä opettajan töitä, vaikka terveys ei olisi enää kestänyt. Kun kirjoitimme Valasta, kirjoitimme myös oman alamme synkistä näkymistä
SILKKITEHTAAN NAISET 2024
Silkkitehtaan naiset oli Teatteri Vantaan tilaustyö, joka pohjautui historialliseen materiaaliin ja todellisessa silkkitehtaassa työskennelleitten haastatteluihin. Tekstissä kutoutuivat yhteen SIlkkitehtaan kehityskulku rinnan Suomen historian ja tehdaslaisten elämäntarinoiden kanssa. Teksti muodostui fragmenteista, joiden yhdistävänä tekijänä oli yksi työntekijä, kertojahahmo “Eira”, jota näytteli Ritva Oksanen. Eiran ja hänen puolisonsa elämäntarinat kehystivät tehtaan tarinan. Muiden tehdaslaisten elämät tulivat esille lyhyemmin. Inhimillisyys ja elämän käännekohdat yhdistyivät tekstissä lempeään huumoriin.
Esityspaikkana oli tietysti SIlkkisali.
Esitys oli huippusuosittu, se myytiin loppuun miltei heti, samoin kolme lisäesitysjaksoa möivät todella hyvin. Esitys pyöri täysille saleille yli vuoden.
Teksti: Hanna Ryti Ohjaus ja koreografia: Osku Heiskanen Rooleissa Ritva Oksanen, Anne Nielsen ja Teijo Eloranta sekä muusikot Merja Ikkelä ja Tuija Rantalainen.
Muusikot ja laulujen säveltäjät: Merja Ikkelä ja Tuija Rantalainen.
Laulujen sanat: Kanerva Salomaa ja Hanna Ryti
Puvustus: Terhi Ursin
Tekniikka: Esko Paavola
George Orwell - Hanna Ryti: 1984 (Storebror ser dig) 2025
Tarjosin Viirukselle kiertue-esitykseksi alunperin toista dystopiaklassikkoa Fahrenheit 451 -dramatisointia, mutta kävi niin, että Broadwaylla oli kiinnostuttu samasta tekstistä, eikä oikeuksia saatu. Niinpä piti tarttua johonkin muuhun ja tässä kohtaa tulin ajatelleeksi Orwellin ajankohtaisuutta. On hyytävää lukea 1940-luvulla kirjoitettua teosta ja ymmärtää, että sen kauhea ennustus on monilta osin monessa paikassa toteutunut. Eikä ennustus katso väriä. Kiina, Venäjä, USA, Venezuela, Unkari, Israel…Suomi on osa maailmaa, missä autokratiat ja kleptokratiat uhkaavat demokratiaa. Luin dramatisointityön rinnalla Anne Applebaumin teosta Autokratia Oy, se tuntui hyvältä keskustelukumppanilta kun mietin, mitä säilyttää 1940-luvun teoksesta ja mitä muokata llähemmäs nykypäivää. Tein lähinnä kosmeettisia muutoksia ja otin mukaan joitakin viittauksia nykypäivään, mm. USA:n sisäpolitiikkaan ja Kiinan, Israelin ja Iranin valtiollisiin kansalaisten valvontajärjestelmiin.
Viiruksen kiertue-esitykselle on tiukat raamit, joista yksi on, että esityksen tulee olla maksimissaan tunnin mittainen monologi. En onneksi tullut ajatelleeksi, kuinka valtava työ on dramatisoida klassikko yhdelle näyttelijälle. Työ oli itse asissa valtavan palkitsevaa ja oli todella kiva lisä, että Viiruksella on yhteistyökuvio Unton kanssa, eli minulle oli tarjolla pari tapaamista dramaturgin kanssa.
Ennen varsinaisia harjoituksia, työryhmällä oli työpajaviikko, jolloin kokeilimme tekstiä näyttämöllä. Viikko oli valaiseva, lyhensin tekstiä reippaasti ja tein joitakin tarkennuksia. Työpaja kirkasti, missä oli ylimääräistä ja mikä on epäselvää.
Näyttämösovitus on tavoittanut yleisönsä todella hyvin ja on saanut paljon positiivista palautetta.
LIISA IHMEMAASSA 2022
Minulta pyydettiin koko perheen klassikkoa ja ruodin läpi aikamoisen läjän tekstejä. Päädyin ehdottamaan Liisa Ihmemaassa -satua, koska sen absurdi maailma ja kielipelit viehättivät. Halusin tehdä hauskan teoksen, jossa toki saa olla jonkinlainen syvätaso, mutta mieluiten ei sormi pystyssä lasten opettamista. Tein näyttämösovituksen suhteellisen uskollisesti alkuperäisteokselle, säilytin hahmot ja heidän keskeiset kielenvääntelynsä, erityisellä pieteetillä käänsin ja kehitin teoksen kielipelejä ja kielihuumoria. Toin mukaan tekstiin myös hitusen nykypäivää. Korostin ajan ja kellon merkitystä tekstissä. Ne toki ovat alkuperäisteoksessakin, juokseehan kani paniikissa kellon kanssa, mutta toin kiireen ja ajan käsittelyn tiukemmin osaksi koko tekstiä, sekin viittaa nykylasten elämään, jossa useimmiten on liikaa aikatauluja.
Liisa Ihmemaassa -dramatisointini on ollut älyttömän suosittu. Kanta-esityksen jälkeen (Mikkelin Teatterissa), sitä on esitetty ympäri Suomen. Varsinkin monet nuorisoteatterit ovat tarttuneet tekstiin, olen ilahtunut siitä, että teksti tavoittaa ja sytyttää lapset ja nuoret!
Romaanien ja näytelmien lisäksi olen kirjoittanut useita esityskäsikirjoituksia ja stand up -komiikkaa sekä sketsejä Yle Akuutille.
KIRJOITTAJUUDESTA
Olen kirjoittanut aina. Lapsena se oli tapa kuvitella. Innostuin tarinoista ja niiden herättämistä tunteista, oli kiihottavaa pystyä stimuloimaan itsensä erilaisiin tunnelmiin.
Yläasteella kirjoitin runoja. Enimmäkseen pastisseja tai jopa plagiaatteja – en ihan luottanut omaan valovoimaani. Hain rytmiä ja kielikuvia taitavilta ja luomisvoimaisilta konkareilta ja ikään kuin käänsin heidän runonsa omalle tunteelleni, sen tulkiksi. Lukiossa ja sen jälkeen olen kirjoittanut henkilöitä ja ajatuksia. Joskus draamaksi, joskus proosaksi.
Nykyään proosan kirjoittaminen ruokkii ja sytyttää minut kirjoittajana paremmin. Pääsen helposti flow-tilaan, jossa ajatus virtaa kirkkaasti. Draaman miellän tiukkamuotoisemmaksi ja se vaatii siksi koko ajan enemmän pysähtymistä ja asetelmien harkintaa. Proosatekstiä yleensä kirjoitan ensin ja asemoin ja harkitsen vasta jälkikäteen, ennen seuraavaa versiota. Toisaalta draamassa juuri muoto tekee kaiken näkyväksi ja merkitykselliseksi, proosaa kirjoittaessa täytyy tehdä pidempiä kaaria ja alleviivauksia, jotta teemat nousevat esiin.
Kirjoitan usein teemalähtöisesti; jokin itseäni vaivaava kysymys saa muodon sekä tietoa kartuttamalla että kirjoittamalla, ja jossain vaiheessa ajatus- ja kirjoitusprosessin lähtökohdat kasvavat teokseksi, suuremmaksi kuin osiensa summa.
Pidän kieltä eli sanavalintoja, tekstin tyyliä, rytmiä ja rakennetta kaikkein tärkeimpänä asiana teoksissani - ja myös muiden kirjallisissa teoksissa. Saatan hinkata yhtä lausetta, kappaletta ja sivua hyvin kauan, koska minusta tekstin pitää soljua kuin puro. En siedä arkipäiväisyyttä lauseessa, ellei se ole harkittu tehokeino.