Tärkeimmät ohjaustyöni

Hanna Ryti-Cécile Orblin: Vala!

Vala! -projekti lähti käyntiin minun ja Cécile Orblinin keskusteluista naisten osasta taidealalla. Halusimme tehdä esityksen, joka käsittelee naistaiteilijuutta. Hyvin pian mukaan ideoimaan tuli Minna Maijala, joka oli jo jonkin aikaa koonnut materiaalia Katri Valan elämäkertaa varten. Päätimme kirjoittaa Minnan kirjaprosessin rinnakkaistyönä näytelmän. Luimme materiaaleja, keskustelimme ja kirjoitimme yhdessä. Näytelmäteksti syntyi siis kolmen henkilön dialogissa, kahden henkilön kirjoittamana. Itselläni oli vähän enemmän dramaturgista vastuuta kirjoittamisesta, mutta päätökset teimme tasavertaisina Cecin kanssa.

Tekstin kirjoittamisjakso osui pahimpaan pandemia-aikaan ja se vaikutti siihen, miten kehystimme Katri Valan tarinan. Ympärillämme monet kollegat joutuivat ulosottoon ja sossun luukulle, ketään ei kiinnostanut kulttuurintekijöiden ahdinko. Myös Valan elämässä oli syvää köyhyyttä ja pakko tehdä opettajan töitä, vaikka terveys ei olisi enää kestänyt. Kun kirjoitimme Valasta, kirjoitimme myös oman alamme synkistä näkymistä.

Kun näytelmäteksti oli valmis, saimme onneksemme sen esittämiselle apurahaa ja kokosimme työryhmän. Mukaan tulivat Laura Hänninen säveltäjäksi, muusikoksi ja toiseksi näyttelijäksi ja Raisa Kilpeläinen, joka otti vastuun esityksen kaikesta visuaalisuudesta. Aika pian pääsimme mukaan Tampereen Työväen Teatterin residenssiohjelmaan ja myös Espoon Kaupunginteatterille saatiin sovittua esityksiä.

Meillä oli syksyllä 2021 lyhyt harjoitusjakso, jossa haimme esityksen suuntaa ja tyylilajia. Päädyimme yksinkertaiseen ja vähällä viittellisellä lavastuksella tehtävään esitykseen, jossa näyttelijäntyö ja musiikki ovat asiat, mitkä ensisijaisesti kannattelevat tilanteita. Toki esityksen rakenne on vahvasti kirjoitettu myös sisään tekstiin. Katri Valan elämä oli kiihkeä ja lyhyt, suorastaan hengästyttävä ja tämä näkyy dramaturgiassa. Leikkauksia on paljon, tapahtumat ovat lyhyitä, vain runoihin pysähdytään. Kirjoittaminen oli Katri Valalle oma tila, henkisen antautumisen hetki. Omaa huonetta hän ei koskaan saanut, tila kirjoittamiselle piti ottaa sieltä mistä sai.

TTT:n harjoitusjakso oli hyvin lyhyt ja intensiivinen. Emme saaneet sitä määrää harjoituksia, joista oli ollut alustavasti puhetta, mutta tartuimme silti mahdollisuuteen, sillä ison teatterin suojissa on pienen työryhmän helpompaa työskennellä. Niinpä myös harjoitusjaksosta tuli kuin Katri Valan elämästä, lyhyt ja kiihkeä. Teimme hyvin tiukassa ajassa valmiiksi kaksituntisen esityksen. Kokemus oli hengästyttävä ja monella tapaa hyvin erikoinen, mutta esitys valmistui ja siitä tuli meidän kaikkien neljän tekijän näköinen. Laura ja Ceci kantavat roolinsa hienosti, sävellykset ovat huikeita, visuaalisuus tukee kokonaisuutta, jossa leikkaukset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja rytmi tiukka. Esityksessä tulevat hyvin esiin myös näytelmän koomiset tilanteet ja hahmot, jotka keventävät traagista tarinaa ja syventävät esityksen muita sävyjä.

En usko, että enää koskaan suostun tekemään alle kolmessakymmenessä näyttämöharjoituksessa kokoillan esitystä, mutta tulipa sekin koettua. Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Ensi-ilta oli TTT:n kellariteatterissa huhtikuussa 2022, esityksiä myös Espoon Kaupunginteatterissa toukokuussa 2022 ja KokoTeatterissa elokuussa 2023 ja tammikuussa 2024.

Tästä klikkaamalla Vala! traileriin.

Käsikirjoitus: Hanna Ryti ja Cécile Orblin
Ohjaus: Hanna Ryti
Historiallinen neuvonantaja: Minna Maijala Sävellykset ja äänisuunnittelu: Laura Hänninen Visuaalinen suunnittelu: Raisa Kilpeläinen Lavalla: Cécile Orblin ja Laura Hänninen

Mauri Kunnas - Hanna Ryti: Herra Hakkarainen harrastaa

Näyttämösovitus/dramaturgia ja ohjaus. Tanssiteatteri Hurjaruuth.

Hurjaruuthista soitettiin ja pyydettiin ohjaamaan. Heidän ainoa toiveensa oli, että esitys pohjaa johonkin, jonka “kaikki tuntevat” eli toisin sanoen toiveissa oli myyntihitti. Mieleeni tuli heti Herra Hakkarainen, joka on ollut perheiden suosiossa vuosikausia. Herra Hakkarainen harrastaa on kirja, jota luin lapselleni iltasaduksi ja jonka huumori osui lapsen lisäksi myös minuun. Siispä lähdin tekemään esitystä sen pohjalta. Arvioni osui oikeaan, moni esitys oli lopppuunmyyty jo ennen ensi-iltaa.

Esityksen käsikirjoituksen tein kuten puhe-esityksiin, mutta kirjoitin pitkähköjä parenteeseja koreografioiden pohjaksi. Ajatus oli, että myös tanssilliset osiot ovat osa juonenkuljetusta. Koko esitys on käytännössä koreografisoitu, kaikki liike on rytmitetty, mutta lisäksi esityksessä on näitä tanssillisia osioita, jotka eroavat puhetta sisältävistä kohdista. Nämä tanssilliset kohdat luotiin yhdessä tanssijoiden Kaisa Niemen, Simeoni Juoperin ja Emre Sevimin kanssa. Kerroin, mitä liikkeen olisi tarkoitus siinä kohtaa ilmentää tai kertoa ja sitten lähdettiin yhdessä tekemään koreografiaa.

Esityksessä on öiden ja päivien välikkeinä lisäksi animaatioita, joissa Herra Hakkarainen vaeltaa yössä. Hienon toiminnallisen lavastuksen suunnitteli Paula Koivunen. Huikeat äänet ja musiikin teki Ville Leppilahti. Koko työryhmä:

Ohjaus ja dramaturgia: Hanna Ryti
Tanssijat: Simeoni Juoperi, Kaisa Niemi, Emre Sevim
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Paula Koivunen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Ville Leppilahti
Valosuunnittelu: Riku Virtanen
Projisoinnit: Sakari Laurila
Pukujen valmistus: Pauliina Sutinen, Renne Lehto, Aino Sen (puvustoharjoittelija)
Lavasterakennus: Petri Mäkelä, Oskari Mäntynen, Paula Koivunen
Rekvisiitta: Renne Lehto

Lewis Carroll - Hanna Ryti: LIISA IHMEMAASSA

Dramatisointi ja ohjaus. Mikkelin Teatteri

Minulta pyydettiin koko perheen klassikkoa ja ruodin läpi aikamoisen läjän tekstejä. Päädyin ehdottamaan Liisa Ihmemaassa -satua, koska sen absurdi maailma ja kielipelit viehättivät minua. Halusin tehdä hauskan teoksen, jossa toki saa olla jonkinlainen syvätaso, mutta mieluiten ei sormi pystyssä lasten opettamista. Tein näyttämösovituksen suhteellisen uskollisesti alkuperäisteokselle, säilytin hahmot ja heidän keskeiset kielenvääntelynsä, mutta toin mukaan myös nykypäivää. Korostin ajan ja kellon merkitystä tekstissä. Ne toki ovat alkuperäisteoksessakin, juokseehan kani paniikissa kellon kanssa, mutta toin kiireen ja ajan käsittelyn tiukemmin osaksi koko tekstiä.

Kun näyttämöteosta alettiin suunnitella, oli koko maailma pandemian kourissa. Tuntui yhä tärkeämmältä päästä nauramaan yhdessä. Niinpä tyylilajiksi valikoitui kreisi eli uppo-outo, eriskummallinen ja sekopäinen komedia. Haimme näyttelijäntyöhön vaikutteita slapstick-klassikoista ja kohelluselokuvista. Näyttämöllisenä alkuperäisideana oli steampunk, innoittajanaan kellokoneistot, ikään kuin kellon “metataso”, toinen todellisuus, jonne voi lipsahtaa kaninkolon kautta (tai tässä tapauksessa lastenhuoneen seinällä olevan kanijulisteen kautta). Lopullisessa toteutuksessa steampunk jäi osittain viitteelliseksi asiaksi, mutta sen kuljetus suunnitteluvaiheessa toi mukaan monia hienoja ideoita.

Työryhmän kanssa työskentely oli inspiroivaa. Suunnittelijaporukassa oli hyvä tekemisen meininki ja mahtavaa ideointia läpi pitkän prosessin. En voi kyllin kiittää sitä ammattitaitoa, millä näyttämölliset elementit puvuista, rekvisiitasta ja lavastuksesta 3D-mallinnuksiin ja valoihin syntyivät. Näyttelijöiden kanssa oli hyvä dialogi, kaikilla oli ideoita ja intoa tehdä esitystä, vaikka monet näyttämölliset asiat tulivat kokeiluun aika myöhään harjoitusjaksolla (johtuen tuotannon massiivisuudesta).

Loppuharjoituskaudella oli pandemiasta johtuvia stressitekijöitä yllinkyllin, mutta siitä huolimatta työskentelyilmapiiri säilyi hyvänä ja kommunikaatio asiallisena. Lopputulos on todella hieno ja olen siitä hyvin ylpeä.

Rooleissa: Tuuli Anikari, Joonas Kääriäinen, Ismo Sievinen, Vintte Viitanen, Riina Uimonen, Risto Kopperi
Tuomas Turkka, Marjaana Manninen, Marjo-Riikka Romo

Lavastussuunnittelu: Ami Laukkanen
Pukusuunnittelu: Tarja Kopperi
Valo- & videosuunnittelu sekä 3D-mallinnus: Jonathan Miller
Musiikin sävellys, toteutus ja äänisuunnittelu: Jukka Repo
Tarpeiston suunnittelu: Mari Heinonen

Lindgren-Mørk-Eidem-Pajunen: VELJENI, LEIJONAMIELI

Ohjaus. Mikkelin teatteri.

Veljeni Leijonamieli on klassikkosatu pelon voittamisesta. Sen näyttämölle ohjaaminen oli jotakin ihan muuta, mitä olen koskaan ennen ohjannut. Norjalainen sovitus keskittyy suoraviivaiseen dialogiin ja infoon vailla subtekstiä. Tunteet ovat suuria ja lauseet sen mukaisia. Henkilöitä on paljon, joukkokohtauksia monia ja uusia paikkoja ja tilannemuutoksia jatkuvasti. Oli todella kiinnostavaa astua tähän uuteen maailmaan ja sitäkin iloisempaa, että lopputulos on niin hieno.

Lähdimme suunnittelijoiden kanssa liikkeelle hyvin yksinkertaisesta ajatuksesta; nuotiosta, joka heittää varjoja ympärilleen ja varjoista, joista ei aina osaa sanoa, ovatko ne jotakin elävää. Tästä lähtökohdasta aloimme luoda sadun ja nuotiopiirin maailmaa, sitä magiaa, mikä nuotiotarinoissa on.

Tyylilaji löytyi yllättävän helposti, joskin loppusuorallakin vielä haettiin tarkkaa rajaa suuren tunteen ja vaivaanuttavan melodraaman välillä. Koska koreografia ei ollut käytettävissä, kuului ohjaajantyöhön tavallista enemmän rytmin, kuvan ja asetelmien ohjaamista ja välillä suoranaista koreografian tekemistäkin. Se on toki tuttua, olen tehnyt paljon sanattomia esityksiä, joissa nimenomaan pelataan edellämainituilla. Toisenlaiseksi tämän työn teki se, että joukkojen liikuttelun lomassa, keskellä valtavaa toimintaa oli pysähdyksiä tekstin äärelle. Oli siis kohtauksia, jossa samanaikaisesti koreografioin joukkoa, ohjasin iskuja ja keskittyin kahden näyttelijän herkkäviritteiseen dialogiin. Toisinaan olisin tarvinnut kolmet silmät, että olisin pystynyt seuraamaan jokaisen näyttelijän tekemistä niissä kohtauksissa, joissa kaikki näyttelijät olivat lavalla. Onneksi kännykässä on videotoiminto.

Työryhmä oli hieno ja osaava. Näyttelijät löysivät nopeasti hahmonsa ja tarjosivat paljon. Valo, ääni ja video loivat fantasiamaailmaa yhdessä todella oivaltavan lavastuksen kanssa. Pukusuunnittelu oli kekseliästä ja toi fantasiaan näyttävän nykyulottuvuuden lainoilla peleistä ja animesta. Harvoin olen ollut tekemässä produktiota, jossa myös rekvisiitalla on niin valtavan suuri osa teoksessa kuin tässä. Katla, Fjalar ja moni muu keskeinen näyttämöllinen hahmo syntyivät osaavissa käsissä.

Opin tästä matkasta valtavasti ja olen ylpeä lopputuloksesta.

Työryhmä:

Rooleissa: Riina Uimonen, Aapo Oranen, Risto Kopperi, Vintte Viitanen, Tuomas Turkka, Joonas Kääriäinen, Ismo Sievinen, Tuuli Anikari, Mona Lindfors, Elina Kotro, Veli Huopalainen.

Lavastus: Ami Laukkanen
Pukusuunnitelu: Tarja Kopperi
Valo- ja videosuunnittelu: Jonathan Miller
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jukka Repo
Tarpeistosuunnittelu: Mari Heinonen
Järjestäjä, kampaukset, naamiointi: Marjo-Riikka Romo
Koreografiat: Hanna Ryti ja työryhmä
Taistelut: Vintte Viitanen ja työryhmä

Hanna Ryti ja työryhmä: PALLO VAI PALIKKA?

Ohjaus ja dramaturgia. Tanssiteatteri Hurjaruuth.

Pallo vai palikka lähti halusta tehdä jotakin rehellisesti muotolähtöistä. Ajattelen muodon olevan vahvasti sisältöä, joten toki muodosta lähteminen tarkoittaa myös sisältölähtöisyyttä, mutta tällä kertaa olimme hyvin konkreettisia. Puhuimme ensimmäisessä tapaamisessamme geometrisistä muodoista, palloista ja palikoista. Ensimmäisissä tapaamisissa heittelimme kaikenlaisia ideoita, joita muodot herättivät - voisiko yleisö istua tietynmallisessa teltassa? Voisiko pallo piiloutua kuutioon? Voisiko cyr-rengasta käyttää? Vähitellen ajatukset veivät abstraktin taiteen äärelle. Siihen, miten abstrakti taide käyttää muotoja ja niiden vastakohtia ja luo niistä kuvia. Taustatyöksi luin abstraktin taiteen historiaa ja muotojen rinnalle alkoi nousta taidefilosofia. Suurin osa varsinkin abstraktin taiteen pioneereistä loi oppijärjestelmiä, joiden mukaan kuului maalata. Valtaosalle taiteen tekeminen oli myös kurinalaista henkisyyden harjoittamista. Oli huikeaa lukea todella suuresta paneutumisesta ja uskosta omaan tekemiseen. On vaikeaa kuvitella että nykyisellä ironian aikakaudella joku voisi suhtautua näin täysin vakavamielisesti itseensä ja taiteeseensa, joka koostuu erilaisista dogmeista. Näin syntyivät esityksen hahmot: vakavamielinen täydelliseen hallintaan pyrkivä taiteilija (taiteilijat) ja hänen vastavoimansa, kaaos/sattuma/inspiraatio, eli se osa taidetta ja elämää, joka ei ole hallittavissa.

Kun saimme esitystilan tietoomme, alkoi näyttämökuva hahmottua ja luovuimme teltta-ideasta. Sen tilalle tuli ajatus kehyksestä, se olisi paitsi konkreettinen myös metaforinen tausta teokselle. Esitystä luotiin osin harjoitusolosuhteista ja aikataulusta johtuen ja toisaalta muotolähtöisyyden tähden pala palalta, käsityönä. Liikemateriaalia luotiin koko ajan työryhmässä suhteessa toiminnalliseen lavastukseen ja sen mahdollisuuksiin, jotta muoto ja muodot - esityksen lähtökohta - olisi koko ajan mukana tekemisessä. Tällainen tekeminen suurella työryhmällä kävisi varmasti hyvin raskaaksi, mutta neljän suunnittelijan ja kahden esiintyjän työryhmässä se oli mahdollista. Suunnittelijat olivat alussa paljon mukana harjoituksissa ja liikekielestä puhuttiin koko työryhmän kesken. Kokoavissa harjoituksissa ennen varsinaista harjoituskautta valo-videosuunnittelija ja lavastaja tekivät jo omia hommiaan toisaalla, kun esiitynjät ja äänisuunnittelija sekä ohjaaja-dramaturgi vielä viimeistelivät liike/koreografia-musiikkidramaturgia-kokonaisuutta. Kun kaikki oli valmista, lavastus, videot, valot, äänet ja liike laitettiin yhteen ja harjoiteltiin kokonaisuudeksi viikossa. Aikataulu oli hyvin tiukka, mutta se riitti kokonaisuuden valmiiksi saamiseen.

Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen, joka on dramaturgisesti tarkasti ajateltu ja liikkeellisesti hallittu, mutta ajatuksen tasolla iloisesti vähän vinksallaan. Muotolähtöisyys näkyy esityksessä ja tekee koherenssia ja jonkinlaista kertomuksenomaisuutta, joka juonettomuudessa menetetään.

Työryhmä:

Lavastus: Silja Kauppinen

Valo/videosuunnittelu: Ina Niemelä

Äänisuunnittelu: Ville Leppilahti

Lavalla: Jacintha Damström, Simeoni Juoperi.

Hanna Ryti: AINA ON JOKU SYY

Teksti ja ohjaus. Teatteri Takomo.

Aina on joku syy syventyi masennukseen monista näkökulmista. Mitä se on? Miltä se tuntuu? Mitkä ovat sen syyt? Miten yhteiskunta ja ympäröivät ihmiset masentuneeseen suhtautuvat? Mitä masentunut toivoisi? Helsingin Sanomien kritiikki kuvaili esitystä osuvasti kaleidoskoopiksi. Esitys lähti syntymään sen kysymyksen ympärille, miten jakaa jotakin, jota on vaikea sanallistaa. Kysymys tuotti fyysistä ja visuaalista kokemuksellista materiaalia tekstin rinnalle. Pyrimme kuvaamaan masennuskokemusta mahdollisimman kouriintuntuvasti ja onnistuimme siinä hyvin. Näyttelijä-tanssija -kokoonpano oli paras mahdollinen ja suunnittelijoiden yhteistyö saumatonta. Tätä esitystä oli ilo tehdä ja esittää, vaikka aihe on vetänyt välillä syviinkin vesiin. Esitys möi loppuun toisen esityksen jälkeen, myös lisäesitykset möivät loppuun alle vuorokaudessa. Katsojapalaute oli ylistävää:

"Paras esitys, jonka olen koskaan nähnyt."

"Koskettava, tarkkanäköinen ja hauska."

"Tämä kertoi  minun tarinani. Olisin halunnut jäädä Takomolle itkemään, tuntui niin lohdulliselta ja terapeuttiselta nähdä tämä esitys."

Työryhmä:

Lavastus, puvustus ja projisoinnit: Tomi Flyckt

Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen

Äänisuunnittelu: Ville Leppilahti

Rooleissa: Annika Aapalahti, Niina Hosiasluoma, Kaisa Niemi, Tuija Minkkinen, Kalle Pulkkinen ja Ville Leppilahti

Hanna Ryti ja työryhmä: TYRMÄ

Ohjaus ja dramaturgia. Teatterikorkeakoulu. Vierailu Riihimäen teatterissa.

Tyrmä-esitys käsitteli häpeää, arvottomuuden tunnetta, normeja ja valtarakenteita, jotka ovat läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, mutta erityisesti vankilan muurien sisäpuolella. Myös katseen ja ennakkoluulojen kohteena oleminen nousivat esityksessä tärkeiksi teemoiksi; esitys rinnasti vankilamaailman roolit teatteri-instituutioiden hierarkioihin. Vankilaa käsiteltiin instituutiona, yhteiskunnan kuvana, filosofisena rakenteena ja ihmisen sisäisenä rakenteena. 

Esitys oli onnistunut nykyteatteriesitys. Se oli henkilökohtainen ja koskettava, mutta myös etäännyttävä ja hauska.  Katsojat kuvasivat esitystä mm. näin: "Menkää katsomaan tämä! Intensiivinen, ihon alle iskevä ja hervoton juttu. Yleisö ei pääse helpolla, mutta ajankulu katoaa. Upeaa duunia työryhmä!", "ISO kiitos! Tykkäsin! Nauroin! Itkin! Oivalsin! Suosittelen!", "Vaikuttava esitys, paikoin suurestikin riipaiseva, onneksi kohtelee katsojaa myös lempeästi. Paljon jää katsojan myssyyn mietittävää." 

PUNAINEN UNI

Teksti ja ohjaus. Höyhentämö.

Nykyteatteri-nykysirkusesitys pohti naiseutta ja syntyi kysymyksille; minkälaisia tarinoita pidämme uskottavina? Minkälaiset tarinat ohitamme yhdentekevinä, epätosina? Minkälaista itsesensuuria yhteiskuntamme kanonisoidut tarinat tuottavat? Miksi ihmistä kuvattaessa aina kerrotaan urossimpanssista, siitä kuinka ihminen on agressiivinen laumaeläin kuten simpanssikin. Miksi ei kerrota bonoboiden matriarkaalisesta kulttuurista? Miksi hirveät synnytyskokemukset voi jakaa vain nimettömänä netissä ja miksi pimppi on oletusarvoisesti pornografiaa, mutta pippeli komediaa. 

Etsimme vastapainoksi tarinoita, joita haluamme kuulla. Tarinoita, jotka pitää vapauttaa ja tarinoita, jotka pitää synnyttää.

Esitys käytti keinoinaan ilma-akrobatiaa matalassa tilassa, nykytanssia, teatteria ja videota. Keinot syntyivät orgaanisesti tematiikan kautta. Pohdin työryhmän kanssa, miten herättää kysymyksiä visuaalisesti ja miten käyttää ilma-akrobatian kliseitä hyväksi ja toisaalta etsiä uudenlaisia käyttötarkoituksia ilma-akrobatiavälineille. Haasteena oli etsiä sirkusilmaisuun tottuneille teatterillisia ilmaisun välineitä. Onnistuin hyvin. Esitys oli riemukas ja aiheensa näköinen harkittu kokonaisuus. Tuotanto: Versus Circus ja Reunaryhmä Höyhentämön näyttämöllä.

Työryhmä: Veera Koskivaara, Mia Lindholm, Mia Silvennoinen, Aino Ojanen

Hanna Ryti ja työryhmä: VIERESSÄ

Ohjaus ja dramaturgia. Valtimonteatteri.

Vieressä toteutettiin Valtimonteatterin ja Reunaryhmän yhteistyönä. Se oli nykyteatteriesitys, joka pohti, mitä yksinäisyys on, miten yksinäiseksi tullaan ja mitä merkityksiä yhteiskunta yksinäisyydelle antaa. Se pohti, voiko yksinäisyyden lukea kehosta tai näkyykö se arjen liikkeissä? Minkälainen on yksinäisyyden ele, duetto tai dialogi? Esitys oli yksinäisyyden fyysinen laboratorio. Se pyrki tekemään yksinäisyyden kokemuksen näkyväksi ja kysyi, voisiko yksinäisyyteen suhtautua toisin. Onko mahdollista ajatella, että yksinäisyys on elämään kuuluva tilanne, josta on mahdollista siirtyä tai ainakin piipahtaa toisissa tilanteissa?

Näyttämöllä nähtiin huikeat Minna Kivelä ja Johanna Peltonen ja arjen esineistä rakennetuilla soittimilla musisoiva Amanda Kauranne.

Tyylilajillisesti esitys liikkui komiikan ja tragiikan rajalla, hyvän ja huonon risteyksessä. Esitys taisteli yksiulotteista, siloiteltua ja asetelmallista ihmiskuvaa vastaan. Se oli samanaikaisesti kipeä, hulvaton ja tärähtänyt. Se pyrki näyttämään hämmennyksen, jota työryhmä koki yksinäisyyden äärellä. 

Esteettisesti esitys oli laatikkoihin nojaava, laatikkoihin mahtuva, pieni, mutta harkittu esitys. 

Koreografia: Nina Mamia, valot: Eero Erkamo

Johanna Peltonen ja Hanna Ryti: PIM PAM PALLOMAAKAILUSEIK

Ohjaus. Reunaryhmä. Hurraa! -festivaali.

Pim Pam Pallomaakailuseik oli 3-6-vuotiaille suunnattu nykyteatteriesitys. Se oli kielen rakenteilla ja lapsen maailman mittakaavoilla leikittelevä esitys, joka yhdisteli nonsensepuhetta, sanatonta komiikkaa ja nukketeatteria.

Esityksen kehystarina kertoo kahdesta avaruusoliosta Pimistä ja Pamista, jotka tekevät tutkimusretken maapallolle ja palaavat sitten takaisin. Itse esitys koostui kuitenkin enemmänkin tapahtumista, yksittäisistä fragmenteista. Avaruusoliot tutustuivat ihmislapsille arkisiin, mutta olioille täysin vieraisiin asioihin kuten pukemiseen ja nukkumaan menoon. Avaruusoliot edustivat lasta. Nukkehahmona nähtiin jättimäinen lehtiönmuotoinen ihminen, joka edusti aikuista ja pyrki kontrolloimaan avaruusolioita.

Esitys sai  alkunsa halusta käsitellä kulttuurimme suhdetta virheisiin. Kuinka virheisiin suhtaudutaan ja mitä kulttuuri, jossa pyritään hallitsemaan kaikkea, tarkoittaa laajemmin yhteiskunnassa. Koulu- ja koulutusmaailmasta pyritään esimerkiksi kehittämään suora putki, jossa edetään määrätietoisesti pienestä lapsesta asti. Minkälaista ihmiskuvaa virheettömyyteen pyrkivä yhteiskunta synnyttää?  Teema tarkentui aikuisen tarpeeseen hallita lasta. Tiettyyn ilottomuuteen. Erityisesti omaan tarpeeseeni hallita kaikkea lapsen maailmassa. Saako laulaa, kun puetaan? Saako ruokapöydässä vitsailla vaan pitääkö vaan keskittyä hiljaa syömiseen? Saako nukkumaan mennessä hyräillä, entä leikkiä? Esitys korostaa oikeutta ennakkoluulottomuuteen, hassutteluun ja virheiden tekemiseen. Jokaisella pitää olla oikeus tarkastella maailmaa uutena ja ihmeellisenä. Intoa ja vilpittömyyttä ei pidä lannistaa.

Esityksen ilmitason lisäksi temaa käsiteltiin esityksessä kielellisesti. Kieli on monikerroksinen vallan rakenne, joka osoittaa, kuka hallitsee. Sanat viittaavat itseään suurempiin ja laajempiin kokonaisuuksiin, jopa kokonaisiin maailmanselityksiin. Aikuinen hallitsee lasta käyttämänsä kielen avulla ja vihkii näin lapsen omaan maailmankuvaansa kielen kautta. Esityksessä tavujen sekoittaminen, anagrammit, nonsensepuhe ja absurdi ilmaisu rikkoivat vallan rakenteita.

Myös esityksen estettinen maailma korosti virheitä. Avaruusolioilla oli saumat ulospäin ja päällä vaate, josta ei oikein tiedä, mikä se on. Lisäksi lavastuselementin kirjaimet viittasivat kielen rakenteiden rikkomiseen ja fragmentaarisuuteen. 

Pim pam pallomaakailuseik valittiin vuoden 2013 ITU –esitykseksi ja se sai ensi-iltansa Hurraa! –festivaaleilla. Helsingin Sanomien kriitikkö Maria Säkö kehui esitystä mm. näin: ”Harvoin näkee esitystä, johon on rakennettu sisään näin taitavasti yhteistyö hyvin nuoren lapsiyleisön kanssa”.

Koreografinen apu: Hanna Korhonen, Visualisti: Sanna Pietilä.

Pirjo Toikka: LEIPÄTEHTAAN NAISET

Ohjaus.

Elannon näyttämön 90-vuotisjuhlateos.

Leipätehtaan naiset oli kantaesitys, dramaturgi Pirjo Toikan tilausteos maineikkaalle Elannon näyttämölle. Näytelmä on fiktiivinen ja komediallinen mutta realistinen kertomus 1950-luvun lopun Elannosta, leipä- tehtaasta ja sen työyhteisöstä. Näytelmä valottaa leipätehtaan työntekijöiden arkea, työoloja ja ihmissuhteita.

Suurin panokseni ohjaajana oli tuoda näkyviin (arkirealismin rinnalla) toinen taso, halujen ja unelmien taso, joka nostaa esiin työyhteisön piintyneet sosiaaliset roolit, kyräilyn ja hyväksikäytön ja samalla korostaa esityksen komediallisuutta. Bandoek Apostolakisin tehdasäänistä ja Neuvostoliittolaisella theremin-soittimella säveltämä intohimoinen musiikki loi rytmin koreografioille, jotka irrottivat tehdaslaisten sisäisen maailman ulkoisesta ja rytmittivät arkista aherrusta. Elokuvallisen, tiheärytmisen tekstin näyttämöllistäminen pienelle Paasitornin näyttämölle vaati paljon, mutta onnistui hienosti karsimalla ulosmenoja ja sisääntuloja. Esityksestä muotoutui erittäin suosittu ja se pyörii vuoden täysille saleille.

Pirjo Toikka: JOHTAJAN KAAPPI

Ohjaus.

Johtajan kaappi oli tilaustyö Elannon näyttämöltä. Se oli jatko-osa suuren suosion saanelle "Leipätehtaan naiset" -näytelmälle. Myös tämän tekstin kirjoitti Pirjo Toikka. Ohjaustyön ytimessä oli etsiä balanssi realismin, 60-luvun kuvaamisen ja teatterin keinojen ja leikittelyn kanssa. Kun varsinaista skenografia ei ollut, oli ohjaajantyöni myös paljon sitä, että mietin, miten arkinen ja metaforinen voisivat tulla yhteen visuaalisesti. Esitys oli onnistunut perusdraama ihmissuhteista ja 60-luvun lopun sukupolvien kohtaamisesta.

30+ SISARTA

Dramaturgia ja ohjaus. ReunaRyhmä, Malmitalo.

30+ sisarta oli visuaalisesti todella onnistunut, suurelta osin Eero Erkamon ja Malmitalon suunnittelijoiden kanssa tehdyn hedelmällisen yhteistyön takia. Myös Sanna Pietilän puvustus oli tärkeässä osassa. Esitys oli minulle tekohetkellä myös sisällöllisesti erittäin tärkeä, ja koin (ja koen yhä), että se oli sitä myös laajemmin, yhteiskunnan kuvana.

30+ sisarta pohjasi Anton Tšehovin näytelmään Kolme sisarta. Halusin tehdä esityksen (nyky)ihmisen tavasta elää huomisessa, ”sit ku”. Näytelmä Kolme sisarta kertoo tästä oivallisesti. Ensimmäinen sysäys esityksen tyylilajiin oli se ristiriita, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi ja minua se itkettää. Lähdin etsimään näytelmän komiikkaa ja esityksen keskiöön nousi itsensä vakavasti ottava ihminen. Tšehov näki kärsivän ihmisen koomisuuden. Ihminen on kuin klovni, joka on hauskimmillaan yliyrittäessään ja epäonnistuessaan.

Teimme esityksen oman ryhmäni ReunaRyhmän kanssa. Kolme sisarta toimi ponnahduslautana teokselle. Esitys rönsyili Tšehovin raamien ulkopuolelle. Se pohti päämäärien, unelmien ja todellisuuden suhdetta. Mitä ihminen todella haluaa ja mitä hän on oppinut haluamaan? Voiko todellisia ja opittuja tarpeita erottaa toisistaan? Miksi ihminen ei elä tässä ja nyt vaan koko ajan ”sitten kun”?

Esitys vahvisti omaa näkemystäni siitä, minkälaista näyttämötaidetta haluan tehdä ja mikä minusta on näyttämöllä kiinnostavaa. Esityksessä yhdistyivät mykkäfilmien estetiikka, slapstik-tyylinen huumori, klovneria ja sirkus. Näyttelijäntyö esityksessä oli enemmänkin fyysistä kuin tekstivetoista, vaikka esityksessä oli tekstiäkin. Koin myös onnistuneeni sanottavani näyttämöllistämisessä.

Agapetus:  AATAMIN PUVUSSA JA VÄHÄN EEVANKIN

Sovitus Jorma Kairimon dramatisoinnista ja ohjaus. Etera-teatteri.

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin oli tilausteos, jonka ainoa vaade oli, että esityksen pitää olla hauska. Päädyin tutkimaan sitä, mikä on hauskaa. Mikä on hauskan rytmi ja onko hauskuus välttämättä sidottu yksilön virtuositeettiin vai onko mahdollista olla ryhmähauska?

Esitys toteutettiin cross-gender roolituksella niin, että seitsenhenkinen näyttelijäkaarti oli lähes koko ajan lavalla. Kertojan repliikit jaettiin kaikkien kesken ja esitystä rytmitettiin sanailun ja joukkojen liikkumisen avulla. Komiikan rytmitys siirtyi väistämättä fyysiikkaan, kun joukkojen oli liikuttava lavalla väistääkseen sitä/niitä henkilöitä jotka olivat kohtauksen keskiössä. Esityksen fyysisyyttä lisäsi se, että lavasteita oli vähän, asiat tehtiin näkyviksi kehollisesti. Esitys oli karaktäärihahmojen juhlaa, myös kertojilla oli omat hahmonsa.

Esityksen tyylilajiksi valikoitui jonkinlainen puskateatteri, jolla oli metataso. Esitys nauratti nimenomaan kesäteatterin traditionaalisilla keinoilla, mutta nauroi samanaikaisesti myös näille keinoille. Illuusioita ei pyritty luomaan. Suuren avun tyylilajin luomisessa antoi Kairimon hauska dramatisointi, jossa kertoja(t) ovat osa tarinaa.

Esitys oli onnistunut ja tyylilaji juuri oikea. Se nauratti, mutta teki silti näkyväksi hauskan traditioita, eikä allekirjoittanut niitä kyselemättä.

SOTA - ABSURDI TRAGEDIA

Dramaturgia ja ohjaus. ReunaRyhmä. Kulttuuritalon Alppisali.

Sota – absurdi tragedia oli ReunaRyhmän ensimmäinen teos. Olin pitkään halunnut tehdä esityksen, joka yhdistäisi teatteria ja sirkusta, eikä olisi tekstivetoinen. Esitys oli minulle merkittävä erityisesti siksi, että se oli ensimmäinen vakava kurotus kohti sellaista näyttämötaidetta, jota haluan tehdä. En ollut ennen tehnyt sanatonta esitystä ja halusin käyttää aikaa kerrontakeinojen ja tyylin etsimiseen. Vakava tarkoittaa myös, että uskalsin tehdä isojakin muutoksia esitysdramaturgiaan vielä loppusuorallakin ja se kannatti. Lopputulos oli hieno kokonaisuus, onnistunut kuvaus aiheestaan.

Näyttämökieli oli metaforista ja käytimme hyväksemme esineitä. Dramaturgia oli assosiatiivista, asiat muuttuivat toisiksi. Vaikka esitys oli fragmentaarinen, siinä oli seurattavissa oleva juoni kahdesta sotivasta pikkuvaltion johtajasta. Mielestäni onnistuin hyvin siinä, että aihe läpäisi koko esityksen. Tyylilaji oli karnevalistinen - infantiili ja kammottava kulkivat käsi kädessä. Onnistuimme myös hienosti yhdistämään teatterin, sirkuselementit ja musiikin saumattomasti kokonaistaideteokseksi.

Tarinan lähtökohtana oli pienten vasallivaltioiden sota, joka laajenee suuremmaksi poliittiseksi selkkaukseksi. Kaikki lähtee omenaa koskevasta riidasta. Lopulta kukaan ei edes muista, mistä sota käynnistyi, vaikka keinot käyvät yhä hirveimmiksi. Juoni kuvattiin esityksessä, mutta sitä ei selitetty eikä alleviivattu. Yleisö oli tehnyt monenlaisia tulkintoja, mutta kaikki olivat kuitenkin oivaltaneet olennaisimmat asiat. Palaute oli suurelta osin ylistävää. Ja se oli mielestäni oikeutettua. Kaiken kaikkiaan Sota – absurdi tragedia oli kuitenkin oivaltavinta ja mielenkiintoisinta näyttämötaidetta, mitä oli pitkään aikaan nähty. 

Lavalla Sofia Kosken ja Johanna Peltosen lisäksi Mikko Kaukolampi, Linda Sten, Mia Silvennoinen ja Mia Lindholm. Koreografinen apu: Nina Mamia. Valot: Eero Erkamo. Musiikki: Georgios Bandoek Apostolakis.

YKS KAKS KAUPUNGISSA

Käsikirjoitus ja ohjaus. ReunaRyhmä.

Yks kaks kaupungissa on humoristinen moderni eläinsatu koko perheelle. Nöpö Karhun, Fiilis Kanan ja Rontti Rotan tiet risteävät iltahämärässä lähiössä. Tästä alkaa seikkailu kaupunkiympäristössä, jonne Nöpö on eksynyt ja Fiilis paennut. Rontti on kotiympäristössään, mutta Nöpö ja Fiilis vetävät myös Rontin mukaan vieraisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Kolme erilaista eläintä ystävystyvät ja toteavat, että yhteistyössä on voimaa.

Esitys luotiin hahmojen kautta. Eläimien erilainen rytmi, persoona ja fyysinen olemus loivat hykerryttävän komediallisia tilanteita. Nauru ei ollut ilkeää vaan hyväksyvää ja sympaattista. Erilaisuuden komediallisuus on kirjoitettu myös tekstiin. Tietysti Karhu luottaa jokamiehen oikeuteen ja jengeissä kasvanut rotta vahvemman lakiin ja totta kai Kana haluaa vain puhtaista raaka-aineista tehtyä elävää ravintoa. Ja siltikin nämä kolme voivat tehdä yhteistyötä.

Puvustus: Sanna Pietilä.

Hella Wuolijoki: NISKAVUOREN HETA

Sovitus ja Ohjaus. Elannon näyttämö.

Niskavuoren Heta on mielestäni näytelmä paitsi langenneesta naisesta myös yhteisöstä, jonka arkeen kuuluu vahingonilo, juoruilu ja alempiarvoisten ilkkuminen. Tässä yhteisössä on joko kuuluttava kermaan tai taisteltava tiensä sinne. Nostin esityksen keskiöön yhteisön ja yhteisön luomat normit suhteessa Hetaan.

Halusin korostaa Hetan tarinaa, sitä, että Heta on kerran elämässään antautunut, rakastunut ja saanut heti korvilleen. Kaikki ovat viettelijän puolella. Ketään ei kiinnosta suru, jonka Heta joutuu kantamaan. Tietysti Heta voisi valita yhteisöstä irtisanoutumisen. Hetalla olisi mahdollisuus löytää rakkaus uudestaan, mutta hän päättää kovettaa itsensä. Heta on kohtuuton, mutta niin on yhteisökin.

Koska esityksen keskiössä oli Hetan ja yhteisön suhde, luotiin yhteisöstä liikkuva ihmismassa. Tämä oli myös käytännönratkaisu. Paasitornin Juho Rissanen –salin näyttämö on pieni, eikä sieltä ole ulostuloa kuin edestä. Oli siis myös keksittävä ratkaisu, millä luoda tiloja ja vaihtaa tunnelmia, vaikka lava on kooltaan n.4x8 metriä ja ihmisiä lavalla viisitoista. Esimerkiksi alun hääkohtaus - jossa Heta on yksin toisessa huoneessa - tehtiin niin, että ihmismassa toimi seinänä selin yleisöön. Kun joku tuli Hetan kanssa samaan huoneeseen, hän joko kääntyi ihmismuurista kasvokkain yleisöön päin tai pusertui ihmismuurin läpi kuin liian pienestä ovesta. Henkilöhahmoja myös määritettiin sitä kautta, miten he Hetan luo tulivat. Yhteisö-ihmismassa myös äänteli, teki rytmiä ja välillä kääntyi katsomaan, mitä tapahtuu – siis eli – koko ajan suhteessa Hetaan. Ratkaisu oli tehokas ja toimiva.

Lisäksi Hetan ja yhteisön suhdetta kuvattiin esinein. Niskavuoren Hetassa sekä tilat että esineet, paikkojen koot ja niiden omistussuhteet implikoivat valtaa. Halusin tuoda tämän esiin. Samat esineet toistuivat esityksessä esimerkiksi niin, että alussa Heta vie häävierailta lautaset käsistä kesken syömisen. Myöhemmin samat lautaset (joissa oli lehmän ja kuusen kuvia) esiintyivät Akustin ostamana metsänä ja punaisten varastamana karjana. Mitä enemmän Hetalle ja Akustille karttui omistusta sitä enemmän lautasia oli tuvassa esillä.

Esitys on minulle tärkeä erityisesti näiden esitysdramaturgisten oivallusten takia. Esitys oli mielestäni tarkalleen sisältönsä muotoinen.

Veera Tyhtilä: TEUVO - Leevi and the Leavings -musikaali.  

Ohjaus. Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi.

Teuvo - Leevi and the Leavings -musikaali kertoo minulle ihmisistä, jotka ovat joutuneet rooleihin, joita eivät olisi halunneet. Kun yhden osan on kerran saanut, on vaikeaa tarttua toiseen. Roolit kun ovat usein sellaisia, että ne alkavat toteuttaa itseään. Sitten ei voikaan muuta kuin haikailla mennyttä, toivoa tulevaa tai vaihtaa maisemaa.

Teuvo musikaali on täynnä Gösta Sundqvist -tyylistä huumoria. Naurun alla kytee surumielinen huokaus. Absurdi ja arkinen kävelevät käsikynkkää. Teuvo ei ollut perinteinen kesäteatteriesitys, sillä se soutaa välillä hyvinkin syvissä vesissä. Näytelmän teksti on haastava myös siinä mielessä, että dialogi on tyyliteltyä. Toteutimme esityksen tyylitellyn ja realistisen, hervottoman ja traagisen, karrikatyyrin ja paljauden välimaastossa. Onnistuimme hienosti. Yleisö itki ja nauroi. Lavalla oli yksitoista näyttelijää ja nelihenkinen bändi.

YÖVAELLUS

Dramaturgia ja ohjaus. (Tekstit: Kaarlo Kankaanpää)

TuotantoItä-Savon kansanmusiikkiyhdistys, Teatteri Pensas.

Yövaellus oli esitys, jossa runoista, musiikista ja liikkeestä luotiin kokonaisuus punkaharjulle. Yleisö vaelsi esiintyjän johdattamana erilaisten luonnon näyttämöiden ääreen, joita harju tarjosi paljon. Esitys kuvasi ihmiselon polkua, välillä laveaa, välillä kivistä, välillä toisen polun kanssa risteävää.  Esitys pyrki näkemään arkipäiväisyyksien yli elämän ja luonnon kauneuden. Yövaellus oli herkkä ja hiljainen esitys ja sai myös yleisönsä hiljentymään.

Aleksis Kivi: KIHLAUS

Sovitus ja ohjaus.  Teatteri Pensas.

Kiertue-esitystä esitettiin ympäri Suomen, vieraili myös Norjassa. Kihlaus on komedia vääristä motiiveista. Herraskainen Eeva ja Kraatari Aapeli menevät naimisiin, koska on hienoa olla nainut. Eeva on yrittänyt kaikkensa saadakseen toisen herroista aviopuolisokseen ja Aapeli taas on jo luopunut toivosta päästä naimisiin, nyt molemmat näkevät mahdollisuuden hyötyä toinen toisestaan. Vaan Eevallepa ei kelpaakaan kraatarin vaatimaton mökki, eivätkä Aapelin toverit hyväksy herraskaista Eevaa.

Esityksen tyylillisinä innoittajina olivat mykkäelokuvat ja 1950-luvun suomifilmit, jotka nykyajasta katsottuna ovat samanaikaisesti surumielisiä ja koomisia. Herrat tehtiin näkyväksi lavalle, mykkä parivaljakko seurasi kraatarin edesottamuksia kaiken aikaa ja muistutti Eevaa kartanostaan. Roolitus tehtiin cross-gender periaatteella ja se loi esitykseen myös metatason - kysymyksen sukupuolirooleista Aleksis kiven aikana ja tänä päivänä

OUTO

Ohjaus. Käsikirjoitus yhdessä Anni Tanin kanssa.

Työryhmä: Anni Tani, Emilia Sinisalo, Tero Koponen

Esitys syntyi tarpeesta käsitellä itsenäistymistä ja identiteetin rakentumista. Ydinkysymykseksi muotoutui, kuinka oudoksi ajaudutaan ja kuka saa päättää, kuka on outo. Outo suunnattiin nuorille ja käsikirjoituksen valmistumista edelsi esityksen teemoja käsittelevä työpajajakso lukioryhmien kanssa. Esitys on saanut erittäin kehuvaa palautetta:

”Oli todella harvinaisen laadukasta ja vaikuttavaa teatteria. Esityksestä jäi mieleen paljon aineksia psykologian tuntikäsittelyyn.” ”Esitys kosketti kaikkia - nuoret keskittyivät, peilasivat ja prosessoivat omaa elämäänsä ja minuuttaan. Esitys vei minutkin mukanaan niin että ajan taju hävisi. Todella hieno juttu!” ”Esitys kuvasi hyvin kehitystä ja erilaisia elämän virstanpylväitä. Esitys oli todella kekseliäs ja hauska.”

PETOLLINEN RENKI

Dramatisointi ja ohjaus vienankarjalaisen sadun pohjalta. Teatteri Pensas.

Kiitetty esitys, joka kiersi Suomea, Vienan Karjalaa ja Latviaa kahtena kesänä eri miehityksellä. Esitys sai alkunsa Juminkeko -säätiön ehdotuksesta viedä Teatteri Pensaan Vienan Karjalan kiertueelle vienankarjalainen satu. ”Valkoinen koira” –starinasta syntyi Petollinen renki- näytelmä. Keskeisenä teemana tarinassa on ahneus ja sen seuraukset.

 Jo dramatisoinnin yhteydessä kielen rytmi alkoi viedä ja esityksen tyylilajiksi valikoitui kuin itsestään piirretyistä lainattu ilmaisu, jonka keskiössä oli fyysinen, karikatyyrinen näyttelijäntyö. Koska esitys tehtiin toreille ja puistoihin ja myös ulkomaille näyttelijäntyö oli suurta ja rytmikästä, yksi kokeilun alla olleista seikoista oli yksinkertaistaminen. Yhdellä eleellä ilmaiseminen. Petollinen renki onnistui pitkälti juuri tyylilajinsa ansioista olemaan oikeasti koko perheen näytelmä. Sitä seurasivat vieri vieressä sylilapset, teini-ikäiset, aikuiset ja vanhukset. Esitys kiersi ympäri Suomea sekä Vienan Karjalassa ja Liettuassa kesinä 2006-2007.

AATOSTA JALOA JA ALHAISTA MIELTÄ

Käsikirjoitus ja ohjaus. Teatteri Pensas.

Esityksen alkusysäyksenä olivat lähes päivittäiset YT-neuvottelu-uutiset. Talouden hallitsema maailma alkoi näyttää yhä absurdimmalta. Luin Juha Siltalan ”työelämän huonontumisen lyhyt historia” ja Juhani Seppäsen ”hullu työtä tekee” – kirjat ja pohdin aihetta. Kirjojen ja internetissä toteutetun kyselyn pohjalta kirjoitin näytelmän, joka vei yhä absurdimpiin maisemiin. Ronski huumori ui tekstiin ja näytelmästä tuli komedia. Aihetta oli pakko käsitellä naurun kautta. Teksti kertoo konsernin johtajista ja työntekijöistä ja heidän ratkaisuistaan tiukassa tilanteessa. Näytelmässä kalat puhuvat, kaksintaistelu käydään ostoskärryillä ja nainen synnyttää huomautuksen konsernilta

 Ote Skenet.fi -arvostelusta:

Hanna Rytin käsikirjoittama ja ohjaama esitys leikittelee ironisesti vakavalla aiheella. Jotain kabareen sävyjäkin esityksessä on, sillä tapahtumia komppaa kuoro. Tyylilaji tehdään selväksi alusta pitäen, pomot pelaavat shakkia työntekijöillään sikareja purren. Toisiaan syövät työntekijänappulat kuvaavat hyvin työelämän absurdiutta. Parhaimmillaan esitys on nimenomaan poliittisen satiirin ja mustan huumorin leimaamissa kohtauksissa. Herkkupaloja tulee tutunoloisten, karikatyyriksi vedettyjen hahmojen kautta. Mainioista kohtauksista mainittakoon kalastuskohtaus: Juhani rentoutuu lempiharrastuksena parissa nykien yhä lisää ja lisää kalaa, vaikka pakastin on jo täynnä. Yhtäkkiä kalat puhkeavat puhumaan ja anovat armoa.

ELLA-KAARINAN ONGELMABOKSI

Toteutus ja ohjaus

Kymmenosainen julkisuuta ruotinut huumoriohjelma. Radio Suomelle kirjoitettu kesäsarja, jossa kuvitellut henkilöt kirjoittivat Ella-Kaarinalle ongelmistaan, jotka Ella-Kaarina sitten ratkaisi.

KESÄMIES TOP 30

Käsikirjoitus ja ohjaus

Kolmekymmentäosainen lööppiparodia.  Radio Suomelle kirjoitettu kesäsarja, jossa minäkertoja rankkaa parhaat kesämiehet.

TUNNUSTUS - HENKILÖKOHTAISTA SOSIAALIPORNOA JA PALJASTUKSIA

Käsikirjoitus devising-prosessin pohjalta, ohjaus. Stadia.

Tunnustus tutki sitä, voiko jokin asia olla liian henkilökohtainen esitettäväksi näyttämöllä. Esitysteksti kirjoitettiin työryhmän muistojen pohjalta. Esitettäväksi valittiin kaikkein kipeimmät ja kaikkein hävettävimmät muistot. Jokainen esitti oman muiston pohjalta kirjoitetussa kohtauksessa itseään. Kohtaukset kuitenkin toteutettiin teatterillisesti tyylitellen ja kokonaisuus koostettiin niin, että eri tarinat limittyivät kokonaisuudeksi, joiden kehikkona oli nykyhetki, jossa katsojat katsovat esitystä. 

Esitys oli koskettava, hauska ja todella onnistunut, eikä kukaan yleisöstä (ainakaan kyselylomakkeen perusteella) kokenut sitä vaivaannuttavaksi.

Johtopäätöksenä kysymykseen: mikään aihe ei sinänsä ole liian henkilökohtainen. Kaikki on kiinni siitä, miten aihettaan käsittelee.

TAISTELUNI ELI PERSEENNUOLIJAN LEIRIPÄIVÄKIRJA

Käsikirjoitus ja ohjaus. Stadia, Helsingin Kellariteatteri.

Kunniamaininta ylioppilasteatterifestivaaleilla 2002.

Perseennuolijan päiväkirja oli sekä ohjaajantyön opinnäytetyöni että Helsingin kellariteatterin vuoden 2001 uusien jäsenten ensimmäinen produktio. Esityksen rakentaminen lähti henkilökohtaisesta aiheesta, miellyttämisen pakkomielteestä, jota työstin aluksi itsekseni. Kirjoitin pohdintojeni pohjalta synopsiksen jonka sisään tuotimme dialogin yhdessä ryhmän kanssa. Prosessi oli onnistunut sekä taiteellisena että koulutuksellisena työnä ja tärkeä virstanpylväs tielläni ohjaajaksi. Ote ohjaavan opettajan Tiina Pirhosen arviosta:

 ”Hannalla oli selkeä, voimakas oma lähtökohta, johon hän luotti alusta asti. Dialogi, jota hän kirjoitti, sekä käytti improharjoituksissa on näyteltävää ja oivaltavaa tekstiä. Hanna oli myös valmis tekemään suuria muutoksia tekstiin, hukkaamatta silti pääajatustaan. Hän tyylittelee rohkeasti ja ohjaa innostaen. Lopputuloksena on raikas ja omaleimainen näytelmä perseennuolijoista.”

 Esityksestä sanottua Ylioppilasteatterifestivaaleilla 2002:

Elina Latva kiitti näytelmää varsin hersyväksi ympäröivän maailman traagisia lainalaisuuksia ruotivaksi freak-showksi. Ajatellun ja sanotun välinen ristiriita tuotti tässä näytelmässä hulvatonta komiikkaa. Juha Turkka koki esityksen herkullisena tragikomediana, eräänlaisena "kunnon ihmisen" läpileikkauksena.

Toiset katsojat nauroivat vedet silmissä tragiikasta nousevalle komiikalle ja näyttelijöiden huimille teknisille suorituksille, kun taas toiset tulivat vahvasti ja vakavoituen puhutelluiksi itse karmivasta teemasta. Pohdinnan perusteella kysyttiin, onko edes mahdollista saada tämän parempaa palautetta tragikomediasta.

Juha Turkka kertoi kuunnellensa yleisön reaktioita. Hänen mukaansa katsomosta ei missään vaiheessa kuulunut "räkänaurua", vaan välillä hysteerisestikin naurava yleisö hiljeni tyystin, kun näyttämöllä mentiin selkeästi traagisiin tapahtumiin; väkivaltaan ja alistamiseen.

Yksittäisiä näyttelijäsuorituksia kehuttiin. Vaikka joukossa oli myös ensikertalaisia, yhtään heikkoa tai edes keskinkertaista lenkkiä näyttelijäkaartissa ei ollut.

SISKONPETI

Nykytanssia, livemusiikkia ja teatteria Käsikirjoitus ja ohjaus. Stadia, Helsingin Kellariteatteri.

Siskonpeti kertoi syrjäytyneiden sisaruksien tarinan. Se kysyi, onko läheisriippuvan todellisuus väärempi kuin ulkopuolinen todellisuus. Ja pohti oikean ja väärän, vallan ja alistumisen, syrjäytymisen ja ns. oikealla tavalla elämisen dikotomioita.

Esitys keräsi runsaasti kehuja. Sen omintakeista kerrontaa, muotokieltä ja musiikkia kehuttiin. Esitys onnistui sanottavansa näyttämöllistämisessä ja kerrontatapojen (silloin vielä aika harvinaisessa) rinnakkaisuudessa – dialogi, musiikki ja koreografia olivat tasavahvoja kertojia. Koreografina esityksessä oli Nina Mamia.

KASVUKIPUJA

Ohjaus ja käsikirjoitus. Helsingin Kellariteatteri.

Kasvukipuja oli esikoisohjaukseni Kellariteatteriin. Se kertoi aikuiseksi kasvamisesta, äidin helmasta rimpuilemisesta ja siitä, kuinka kovia odotuksia maailma nuorelle aikuisille asettaa. Oman äänen etsiminen ja oman tien löytäminen olivat keskeisiä teemoja.